"Voi toki! Minä näin, kuinka kolme sianvarasta hirtettiin, ennenkuin olin kuuden vuoden vanha", kerskaili Tettu. "Isä vei minut katsomaan, koska syntymäpäiväni oli tulossa. Hän sanoi, että minut täytyi karaista…"
"Mutta etpäs olekkaan nähnyt automobiilin surmaavan ihmistä", väitti ukko Tom kateellisena. "Etkä ole nähnyt kuollutta miestä kannettavan apteekkiin."
Tetun hetkellinen voitonriemu häipyi. "En", hän myönsi, "en olekkaan."
"Etkä saakkaan nähdä. Sin' et saa koskaan nähdä sellaisia, mitä min' olen aikoinani nähnyt. Et, vaikka eläisit sadan vuoden vanhaksi… No niin, kuten sanoin, sillä lailla sai nälänhätä ja kapina alkunsa. Sitten tuli lakkoja ja sosialismia, aina yhä pahempaa. Tapeltiin ja ammuttiin, poltettiin ja ryöstettiin. Lontoon pankit ne valloittivat ja saivat niistä kultaa.
"Mutta eivätpä osanneet tehdä ruokaa kullasta. Entäs me, mitenkäs me sitten suoriuduimme? Näes, me elimme rauhassa. Emme sekaantuneet muiden asioihin, eikä kukaan sekaantunut meidän asioihimme. Meillä oli vähän vanhoja pottuja, mutta enimmäkseen syötiin rottia. Meidän talo oli vanha, siinä vilisi rottia, eikä nälänhätä näyttänyt vaivaavan niitä. Usein saimme kiinni rotan. Usein. Mutta useimmilla tämän puolen ihmisistä oli liian hieno vatsa, eivät huolineet rotista. Olivat tottuneet kaikellaisiin herkkuihin eivätkä suostuneet rehelliseen ravintoon, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Kuolivat mieluummin.
"Nälänhätä se vasta alkoi kansaa tappaa. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä syksyllä jo ennen punaisen kuoleman tuloa. Muistan koko jutun varsin hyvin! Minut se koppasi ensimäisten joukossa. Olin juuri ulkona haeskelemassa kissaa tai jotain sen tapaista, ja sitten menin maatilkulleni katsomaan, olisiko sinne ehkä unohtunut nauriita, ja silloin alkoi kauheasti koskea. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kivusta, Tettu melkein se väänsi ruumiini kahtia. Makasin juuri tuossa nurkassa, ja tätisi tuli hakemaan minua ja raahasi minut kotiin kuin säkin.
"En olisi koskaan parantunut ilman tätiäsi. 'Tom', hän sanoi minulle, 'sinun täytyy tulla terveeksi', ja minun täytyikin. Sitten hän sairastui. Hän sairastui, mutta sinun tätisi ei kuolekkaan niin hevillä. 'Herra Jumala!' hän sanoi, 'ettäkö jättäisin sinut tänne yksin rehkimään!' Juuri niin hän sanoi. Sinun tädilläsi on kieli paikallaan, on totisesti. Mutta tukan se häneltä vei — ja vaikka kovin pyysin, ei hän välittänyt koskaan peruukista, jonka hänelle toin — otin sen eräältä vanhalta naiselta, joka makasi pappilan puutarhassa.
"Niin, se punainen kuolema — se ihan lakaisi ihmisiä pois, Tettu. Niitä ei voitu enää haudatakkaan. Ja se vei koirat ja kissatkin ja rotat ja hevoset. Lopulta jokainen talo ja puutarha oli täynnä ruumiita. Lontooseen päin ei voinut ollenkaan kulkea niiden hajulta, ja meidän täytyi muuttaa talostamme siihen huvilaan, missä nyt asumme. Ja kaikki vesi loppui. Sen nielivät viemärit ja maanalaiset tunnelit. Taivas tietää, mistä se punainen kuolema tulee. Toiset sanovat rottain syömisestä, toiset syömättömyydestä. Toiset sanovat aasialaisten tuoneen sen jostakin ylängöltä, taisi olla Tiipetistä, missä se ei koskaan tehnyt kelienkään suurta haittaa. Sen vain tiedän, että se tuli nälänhädän jälkeen. Ja nälänhätä tuli sodan jälkeen."
Tettu ajatteli. "Mistä se punainen kuolema syntyi?" hän kysyi.
"Johan minä sen kerroin!"