"Bert!" hän kirkaisi.
Mutta Bert oli sulkenut jarrut niin sukkelasti, että Edna huomasi sekaantuneensa hänen jalkoihinsa, kun hän laskeutui satulasta. Neitonen siirtyi tien oheen ja korjasi nopeasti hattunsa, joka oli joutunut vinoon.
"Peijakas!" Bert sanoi.
Hän seisoi muutamia turmiollisia sekunteja paikallaan tarkastellen, kuinka paloöljy tippui ja syttyi ja liekki, joka nyt oli ruvennut haiskahtamaan emaljiltakin, yhä levisi ja suureni. Etupäässä hän pahoitteli murhemielin, ettei ollut vuosi takaperin myynyt konettaan, niinkuin olisi pitänyt — tavallaan hyvä ajatus, mutta tällaisessa vaarassa hyödytön. Hän kääntyi käskevästi Ednan puoleen. "Tuo kosteata hiekkaa", hän sanoi. Sitten hän kuljetti pyörän hiukan syrjemmälle keskitieltä, laski sen maahan ja rupesi etsimään kosteata hiekkaa. Liekit ottivat sen vastaan hyväntahtoisena avustuksena ja käyttivät sitä paraansa mukaan. Ne näkyivät kirkastuvan ja hämärä niiden ympärillä tummenevan. Tie oli tällä kalkkikivi-seudulla kova ja niukasti sannoitettu.
Edna kääntyi erään lyhyen, lihavan pyöräilijän puoleen. "Me tarvitsemme kosteata hiekkaa", hän sanoi ja lisäsi, "meidän moottorimme palaa." Lyhyt, lihava pyöräilijä tuijotti hetkisen hämmästyneenä, mutta rupesi sitten avuliaasti huudahtaen raappimaan soraa. Jonka jälkeen Bert ja Ednakin rupesivat raappimaan soraa. Paikalle saapui toisiakin pyöräilijöitä, jotka laskeutuivat maahan ja ryhmittyivät ympärille liekkien valaisemilla kasvoillaan tyytyväisyyden, mielenkiinnon, uteliaisuuden ilme. "Kosteata hiekkaa", sanoi tuo lyhyt, lihava mies raappien hirveästi — "kosteata hiekkaa." Muuan noudatti kehotusta. He heittivät työläästi saatuja kourallisia tiesoraa liekkeihin, jotka ottivat ne innostuneina vastaan.
Grubb läheni kiivaasti ajaen ja kuului jo etäältä huutavan jotakin. Hän hyppäsi satulasta ja heitti pyöränsä pensasaitaan. "Ei saa heittää vettä siihen!" hän sanoi — "ei saa heittää vettä siihen!" Hän osoitti määräävää mielenmalttia. Hänestä tuli johtaja. Toiset toistivat kernaasti hänen sanojaan ja matkivat hänen toimiaan. "Ei saa heittää vettä siihen!" he huusivat. Vettä ei ollutkaan saatavissa.
"Pieskää se sammuksiin, senkin hölmöt!" hän sanoi.
Hän tempasi korikärryistä vaipan — se oli itävaltalainen huopavaate ja Bertin talvipeite — ja alkoi piestä palavaa öljyä. Jo näyttikin siltä, kuin hän olisi onnistunut. Mutta hän lennätteli palavia öljylätäkköjä tielle, ja toiset jäljittelivät hänen työtänsä hänen intonsa kiihottamina. Bert sieppasi kärryistä istuinpatjan ja rupesi pieksemään; niistä keksittiin toinenkin patja ja pöytäliina. Muuan nuori sankari riisui takkinsa ja yhtyi sammutustyöhön. Puhelu hiljeni hetkiseksi, kuului vain kovaa huohotusta ja tuimaa läiskintää. Flossie, joka saapui joukon liepeille, huudahti: "Herra Jumala!" ja purskahti ääneensä itkemään. "Auttakaa!" hän sanoi, ja: "Tulipalo!"
Paikalle ennätti tuo rampa automobiilikin pysähtyen siihen ymmällään. Ohjaajana oli kookas, harmaatukkainen, suojuslaseilla varustettu mies, joka kysyi oxfordilaisella äänenpainolla ja selvästi, huolellisesti sanansa lausuen: "Voimmeko me ensinkään auttaa?"
Peite, pöytäliina, patja ja takki olivat öljyn tahraamia ja paloivat. Bertin heiluttama patja näytti olevan viimeisillään, ja ilmassa leijui höyheniä kuin lumihiutaleita hämärässä.