Bert oli käynyt perin pölyiseksi, hikiseksi ja pontevaksi. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi ase riistetty häneltä juuri voiton hetkellä. Tuli väänteleikse kuolemaisillaan matalana ja sähisten, jokainen isku sai sen tuskasta hypähtämään. Mutta nyt Grubb oli vetäytynyt erilleen polkeakseen palavan peitteen sammuksiin, ja toiset herpoontuivat juuri voiton hetkellä. Joku juoksi automobiilin luo. "Hei!" huusi Bert; "jatkakaa!"
Hän heitti tyhjentyneen patjan palavat jätteet syrjään, kiskaisi yltään takkinsa ja hyökkäsi karjaisten liekkien kimppuun. Hän tallasi palavia raunioita, kunnes liekit rupesivat nuoleskelemaan hänen kenkiään. Ednasta hän näytti tulen punertavassa hohteessa sankarilta, ja neitonen ajatteli, että miehenä kelpaisi elää.
Erääseen syrjästä katsojaan osui kuuma kolikko, joka lensi ilman halki. Silloin Bert muisti taskussaan olevat paperit, hän hoiperteli takaisin koettaen sammuttaa palavaa takkiaan — lamautuneena, hämmästyneenä.
Ednan huomio kiinnittyi erääseen suopean näköiseen vanhanpuoleiseen katsojaan, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässään silkkihattu. "Voi!" huusi neitonen hänelle. "Auttakaa tätä nuorta miestä! Kuinka te voitte seisoa noin toimetonna?"
"Tervavaate!" huudettiin jostakin.
Ramman automobiilin luo oli äkkiä ilmestynyt vakavan näköinen mies, joka oli puettu varsin vaaleanharmaaseen pyöräilijäpukuun. "Onko teillä tervavaatetta?" hän kysäisi omistajalta.
"On kyllä", vastasi tämä. "On kyllä. Onhan meillä tervavaate."
"Sepä hyvä", sanoi tuo vakavan näköinen mies, äkkiä huutaen. "Antakaa se joutuin tänne!"
Omistaja teki heikosti torjuvia liikkeitä, mutta veti sitten kuin hypnotisoituna esiin erinomaisen suuren tervavaatteen.
"Kas tässä!" huusi vakavan näköinen mies Grubbille. "Ottakaa kiinni!"