Silloin jokainen tajusi, että nyt oli koetettava uutta keinoa. Avuliain käsin tartuttiin oxfordilaisen herran tervavaatteeseen. Toiset vetäytyivät tieltä hälyten hyväksyvästi. Tervavaate sijoitettiin telttakatoksen tavoin palavan polkupyörän ylle ja paiskattiin sitten sen päälle.
"Meidän olisi pitänyt tehdä tämä ennen", huohotti Grubb.
Hetkinen oltiin voitolla. Liekit katosivat. Jokainen koetti päästä koskettamaan tervavaatteen reunaa. Bert painoi molemmin käsin ja yhdellä jalalla maahan muuatta kulmaa. Keskeltä pullistunut tervavaate näytti koettavan hillitä voitonriemuista innostusta. Sitten sen itsetyytyväisyys paisui liian suureksi; se puhkesi keskeltä leveään punaiseen hymyyn. Aivan kuin se olisi avannut suutaan. Se nauroi liekkejä tyrskien. Ne heijastuivat punaisina tervavaatteen omistajan vaanivissa suojuslaseissa. Jokainen peräytyi.
"Pelastakaa kärryt!" huusi joku, ja nyt tehtiin viimeinen hyökkäys. Mutta kärryjä ei saatu pyörästä erilleen, punonta oli syttynyt, ja viimein nekin paloivat poroksi. Joukko kävi hiljaisemmaksi. Öljyä nielevä liekki alkoi pienetä, kärryjen punonta paukkui ja ritisi. Väkijoukko jakaantui kahteen osaan: ulommaisina seisoivat arvostelijat, neuvojat, toisarvoiset henkilöt, joilla oli ollut vähäpätöinen tehtävä, ja aivan syrjäiset; keskellä oli ryhmä hiestyneitä ja harmistuneita johtajia. Eräs nuori tiedonhaluinen mies, joka tunsi moottoripyörät melkoisen hyvin, takertui Grubbiin ja rupesi väittämään, ettei onnettomuus ollut voinut tapahtua. Grubb kohteli häntä kylmän välinpitämättömästi, ja nuori mies vetäytyi joukon taakse selittäen siellä hyväntahtoiselle silkkihattu-vanhukselle, että ihmiset saivat tapaturman sattuessa syyttää itseään, kun kerran lähtivät liikkeelle koneilla, joita eivät ymmärtäneet.
Vanha herra antoi hänen puhua jonkun aikaa ja huomautti sitten suunnatonta ihastusta ilmaisevalla äänellä: "Umpikuuro!" ja lisäsi: "Senkin veijareita."
Muuan punakka olkihattuinen mies koetti herättää huomiota. "Minäpä pelastin etupyörän", hän sanoi, "tuokin rengas olisi syttynyt, ellen olisi kaiken aikaa pyörittänyt sitä." Asia huomattiin todeksi. Etupyörän kumirengas oli säilynyt vahingoittumattomana, ja pyörä kieppui vielä verkalleen ympäri koneen mustuneiden ja vääntyneiden jäännösten keskellä. Sillä oli ikäänkuin jonkinlainen itsetietoisen hyveen, moitteettoman arvokkuuden ilme, joka on ominainen köyhälistön keskuudessa asuvalle veronkantajalle. "Tuo pyörä on punnan arvoinen", sanoi punakka mies, "minä pyöritin sitä kaiken aikaa."
Etelästä saapui yhä uutta väkeä, ja jokainen kysyi: "Mitä on tapahtunut?" kunnes Grubb rupesi hermostumaan. Joukon Lontoonpuoleinen pää hupeni hupenemistaan; ihmiset nousivat erilaisiin ajoneuvoihinsa tyytyväisinä näkemäänsä. Äänet häipyivät hämärään, saattoi kuulla naurettavan sitä tai tätä erikoista seikkaa muistettaessa.
"Minun tervavaatteeni taisi hiukan tärveltyä", sanoi automobiilin omistaja.
Grubb myönsi, että omistaja saattoi sen paraiten ratkaista.
"Voinko auttaa muulla tavoin?" kysyi automobiiliherra, kenties hieman ivallisesti.