Seuraavana aamuna toiminimi Grubb & Smallways oli syvän alakuloisuuden vallassa. Vähäpätöiseltä tuntui heistä se seikka, että kadun toisella puolella sijaitseva sanomalehti- ja tupakkamyymälä komeili sellaisilla julistuksilla kuin:
AMERIKKA JULKAISSUT ULTIMATUMIN.
Englannin täytyy taistella.
Sokaistu sotaministeriömme kieltäytyy yhä
vielä neuvottelemasta mr. Butteridgen kanssa.
Suuri rautatieonnettomuus Timbuktun luona.
Tai tämä:
SOTA KYNNYKSELLÄ.
New-York tyynenä.
Berliinissä kiihkoa.
Tai jälleen:
WASHINGTON YHÄ VAITI.
Mitä Pariisi aikoo?
Pakokauhu pörssissä.
Kuninkaan puutarha-juhla.
Mr. Butteridge tekee tarjouksen.
Viimeiset vedonlyönnit Teheranissa.
Tai seuraava:
RYHTYYKÖ AMERIKKA TAISTELUUN?
Saksalais-vastainen meteli Bagdadissa.
Kunnallishallinto-skandaali Damaskuksessa.
Mr. Butteridgen keksintö Amerikkaan.
Bert tuijotti näihin näkemättömin silmin oviakkunaan ripustetun ilmoitustaulun ylitse. Yllään hänellä oli mustunut rapikkopaita ja eilisen pyhäpuvun takittomat jäännökset. Laudoilla peitetty akkuna teki myymälän pimeäksi ja sanomattoman synkäksi, nuo muutamat kehnot vuokrapyörät eivät olleet milloinkaan näyttäneet niin toivottoman kurjilta. Hän ajatteli niiden tovereita, jotka olivat "liesussa", ja iltapäivän läheneviä kinasteluja. Hän ajatteli heidän uutta talonisäntäänsä ja vanhaa isäntää, laskuja ja velkoja. Elämä tuntui ensimäistä kertaa toivottomalta taistelulta kohtaloa vastaan…
"Grubb, kuulehan", hän sanoi pusertaen kaikesta tästä esiin ydinmehun, "tämä puoti ihan ilettää minua."