"Puolen tunnin päästä me olisimme jo olleet matkalla", hän sanoi. "Te tulitte aivan viime tingassa!"
Hän tarkasteli Bertiä uteliaana. Hetkiseksi hänen katseensa pysähtyivät sandaaleihin. "Teidän olisi pitänyt saapua lentokoneellanne, herra Butteridge."
Hän ei odottanut vastausta. "Prinssi sanoi, että minun on pidettävä teistä huolta. Hän ei tietenkään voi tavata teitä juuri nyt, mutta hän pitää teidän tuloanne sallimuksen merkkinä. Taivaan suosion osoituksena. Halloo!"
Hän seisoi äänetönnä ja kuunteli.
Ulkopuolelta kuului jalkojen kopinaa, etäällä törähtivät torvet, joiden kutsu toistui aivan lähellä, huudettiin äänekkäästi lyhyitä, teräviä, luultavasti tärkeitä käskyjä, joihin kauempaa vastattiin. Kello kilisi, ja joku kulki käytävää pitkin. Syntyi hiljaisuus, joka oli hälinääkin hämmentävämpi, ja sitten kuului veden solinaa, kohinaa ja loisketta. Nuori mies kohotti kulmakarvojaan. Hän epäröi hetkisen ja hyökkäsi sitten ulos. Äkkiä kuului huumaava jymähdys, jota seurasi kaukainen riemuhuuto. Nuori mies palasi sisään.
"Vesi lasketaan jo pois sisäpallosta."
"Mikä vesi?" kysyi Bert.
"Vesi, joka on pitänyt meitä ankkurissa. Taidattepa kujeilla?"
Bert koetti käsittää.
"Luonnollisesti", sanoi tuo roteva nuori mies, "te ette ymmärrä tätä."