Kun raatihuone ja postitalo oli tuhottu, oli vanhan Park Row rakennuksen torniin nostettu valkoinen lippu, ja alisen New Yorkin kauhistuneiden talonomistajain vaatimuksesta oli pormestari O'Hagen lähtenyt sinne keskustelemaan von Winterfeldin kanssa antautumisesta. Sihteerin laskeuduttua alas köysiportaita myöten Vaterland jäi verkalleen kiertelemään raatihuoneen puiston ympärillä kohoavien suurien rakennusten kohdalla. Helmholtz, joka oli siellä suorittanut taistelun, nousi ylöspäin parin tuhannen jalan korkeuteen. Bert sai niin muodoin nähdä läheltä kaiken, mitä tuossa keskustassa tapahtui. Raatihuone, oikeustalo, postitalo ja joukko Broadwayn länsipuolella sijaitsevia rakennuksia oli pahasti vahingoittunut, ja kolme ensinmainittua oli nyt mustuneina raunioina. Kahdessa ensimäisessä ei ollut hukkunut sanottavasti ihmishenkiä, mutta, postitalossa oli ollut melkoinen määrä virkailijoita, niiden joukossa useita naisia, ja palokuntalaisten jälessä siihen tunkeutui nyt pieni parvi valkoisilla merkeillä varustettuja vapaaehtoisia, kantaakseen ulos uhreja, jotka usein olivat vielä hengissä ja enimmäkseen hirvittävästi kärventyneitä. Uutterat palokuntalaiset suuntailivat kaikkialla kirkkaita vesisuihkuja hiiltyviin raunioihin; heidän letkunsa kiemurtelivat pitkin aukiota, ja pitkät poliisiketjut pidättelivät loitolla yhä suurenevia mustia ihmislaumoja.
Tämän hävityksen näyttämön täydellisenä vastakohtana olivat läheiset Park Row'n varrella sijaitsevat suuret sanomalehtitoimistot. Ne olivat kaikki kirkkaasti valaistut ja täydessä toimessa. Niitä ei oltu hylätty edes varsinaisen pommituksenkaan aikana, ja nyt henkilökunta ja koneet ahersivat intohimoisen uutterasti laatien valtaavaa ja hirvittävää tarinaa yön tapahtumista, liittäen siihen huomautuksia ja useimmissa tapauksissa levittäen vastarinnan aatetta aivan ilmalaivojen nenän edessä. Bert ei voinut pitkään aikaan arvata, mitä nuo tunnottoman toimeliaat laitokset mahtoivat olla, sitten hän erotti painokoneiden jytinän ja päästi ihmetyksen huudon.
Näiden sanomalehtirakennusten takana ja osittain vanhan ilmaradan kaarien suojassa oli toinen poliisiketju ja jonkinlainen kenttäsairaala, siinä lääkärit käsittelivät kuolleita ja haavoitettuja, jotka olivat varhain illalla joutuneet Brooklynin sillalla syntyneen pakokauhun uhreiksi. Kaiken tämän Bert näki linnunsilmällä, niin kuin se olisi tapahtunut säännöttömässä syvänteessä, jonka seinäminä olivat korkeat kivimuurit. Pohjoiseenpäin katsoessaan hän näki jyrkän rotkon tapaisen Broadwayn, jolle paikoitellen kokoontui väkijoukkoja kiihtyneiden puhujain ympärille. Ja kohottaessaan katseensa hän näki New Yorkin savupiiput ja sähkölankakannattimet ja kattotasanteet, ja kaikkialla keräytyi niille nyt tähysteleviä, väitteleviä ihmisiä, paitsi missä liekit raivosivat ja vesisuihkut lensivät. Kaikkialla oli myöskin liputtomia salkoja; vain Park Row'n rakennusten yllä läpätti valkoinen vaate. Ja kellertävien valojen, ruton lailla leviävän liikkeen ja syvien varjojen ylle alkoi nyt koittaa kylmä, puolueeton aamurusko.
Bert Smallways näki kaiken tämän avoimen pyöröakkunan reunan kehystämänä. Tuon mustan pielen ulkopuolella oli kalpea, hämärä maailma. Kaiken yötä hän oli viipynyt sen ääressä, hätkähdellyt ja vavissut räjähdyksiä ja tähystellyt harhanäkyjen kaltaisia tapahtumia. Milloin hän oli ollut korkealla, milloin matalalla, toisinaan melkein korvan kuuleman ulkopuolella, toisinaan kiitäen läheltä ryskettä ja huutoja ja kirkunaa. Hän oli nähnyt ilmalaivojen lentävän matalalla ja nopeasti yli pimenneiden ja voihkivien katujen, huomannut suurten rakennusten, jotka äkisti lehahtivat kirkkaan punaisiksi keskellä syviä varjoja, lyyhistyvän pommien musertavan voiman alla, seurannut ensi kerran elämässään ahnaiden tulipalojen outoa, nopeata ryntäystä. Hän tunsi olevansa aivan erillään tuosta kaikesta. Vaterland ei heittänyt ainoatakaan pommia, se vain tarkasteli ja johti. Sitten he olivat lopulta laskeutuneet raatihuoneen ylle, ja hän rupesi kauhun valtaamana tajuamaan, että nuo valaistut mustat möhkäleet olivat suuria palavia liikehuoneustoja ja että edes ja takaisin kulkevat pienet hämärät haamut merkitsivät haavoittuneiden ja kuolleiden korjaamista. Valon käydessä selvemmäksi hän alkoi käsittää yhä paremmin, mitä nuo kurtistuneet mustat esineet merkitsivät…
Hän oli tähystellyt tunnin toisensa perästä aina siitä pitäen, kuin New York ensinnä oli kohonnut esiin maantunnun sinertävästä hämäryydestä. Päivän tullessa hän havaitsi olevansa sanomattoman väsynyt.
Hän kohotti uupuneet silmänsä taivaalla punertavaa hohdetta kohti, haukoitteli suunnattomasti ja ryömi itsekseen kuiskaillen hytin halki arkulleen. Tuskinpa käy sanominen hänen laskeutuneen sille, hän pikemmin lyyhistyi kokoon ja vaipui heti uneen.
Astuessaan useita tunteja myöhemmin sisään Kurt tapasi hänet yhä syvässä unessa. Siinä hän virui rennossa asennossa, täydellisenä perikuvana demokraattisesta hengestä, joka oli nähnyt kerrassaan käsittämättömiä arvoituksia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ilmeettömät, suu ammotti ja hän kuorsasi. Hän kuorsasi inhottavasti.
Kurt silmäili häntä hetken miedon vastenmielisyyden valtaamana.
Sitten hän potkaisi häntä nilkkaan.
"Herätkää", hän sanoi Smallwaysin tuijottaessa, "ja pankaa maata siivosti."
Bert kohosi istualleen ja hieroi silmiään.