Illalla työnsin venheeni rannasta. Vieno tuuli kuljetti sitä tyynesti ja hiljalleen, ja kauhea saari pieneni pienenemistään savupatsaan hälvetessä kuumaan auringonlaskuun. Valtameri ympäröi minut peittäen lopulta kokonaan tuon kamalan paikan silmiltäni. Aurinko heitti viimeiset loistavat säteensä pilviin, hävisi kuin hohtava esirippu avaten eteeni sinertävän äärettömyyden lukemattomine tähtijoukkoineen. Meri oli tyyni, taivas oli tyyni, minä olin yksinäni äänettömässä yössä.
Kolme vuorokautta ajelehdin ulapalla, syöden ja juoden äärimmäisimmän säästävästi ja miettien viimeaikaista kohtaloani. Toiveeni ihmisten ilmoille pääsemisestä eivät olleet kovinkaan suuret. Ylläni oli vain likainen räsy ja hiukseni takkuisena mustana sotkuna. Jos minut löydettäisiin, tultaisiin minua varmasti pitämään hulluna. Niin merkilliseltä kuin kuuluukin en erikoisesti halunnut enää päästä ihmisten joukkoon. Olin vain yksinkertaisesti iloissani, kun lopultakin olin päässyt pois noitten petojen parista. Kolmantena päivänä nostettiin minut erääseen Apiasta San Franciscoon purjehtivaan prikiin. Ei kapteeni eikä liioin perämies uskonut kertomustani todeksi. He luulivat vaarojen ja vaikeuksien tehneen minut mielenvikaiseksi. Ja kun pelkäsin, että muutkin ihmiset voisivat arvostella elämyksiäni samaten, en tohtinut seikkailuistani puhua kenellekään. Selitin vain, etten muistanut mitään _Lady Vain_in haaksirikon ja pelastukseni väliseltä ajalta — joka oli kokonaisen vuoden pituinen.
Minun oli oltava äärimmäisimmän varovainen, jottei minua olisi epäilty hulluksi. Muistoni laista, kahdesta kuolleesta merimiehestä, pimeyden väijytyksistä, ruumiista ruokoviidakossa, ahdisti minua. Ja, niin luonnottomalta kuin tämä tuntuukin, valtasi minut taas ihmisten pariin päästyäni luottavaisuuden ja mielihyvän asemesta turvattomuuden ja pelon tunne, jota olin jo yllin kyllin saanut kokea tuolla kauhealla saarella. Ei kukaan luottanut minuun, minua pitivät lähimäiseni aivan samalla tavoin omituisena kuin tuon saaren petoväkikin. Minuun oli nähtävästi tovereistani tarttunut jonkinlaista luonnollista villeyttä.
Sanotaan, että pelko on sairautta. Olkoon tämän laita kuinka tahansa, mielessäni on kumminkin vielä nytkin, monen vuoden kuluttua, yhtämittainen rauhaton pelko, samanlainen pelko, jota puoliksi kesytetty leijonanpoikanen mahtanee tuntea. Pelkoni ilmeni mitä omituisimmin tavoin. Minä en voinut uskoa, että miehet ja naiset, jotka tapasin, olisivat olleet muuta kuin ihmishaahmoon pukeutuneita petoja, eläimiä, jotka olivat ulkonaisesti puoliksi ihmisiä, ja odotin vain, että ne tavalla tai toisella näyttäisivät todellisen petomaisuutensa. Mutta olen nyttemmin kertonut seikkailuni eräälle tavattoman etevälle miehelle, joka oli tuntenut Moreaun, ja hän näytti puoleksi uskovan minua — hänen erikoisalansa on sielun tutkiminen, ja hän on suuresti minua auttanut.
Vaikkakaan en tohdi toivoa, että tuon saaren kauhu koskaan kokonaan minut jättäisi, on se nyt kuitenkin enimmäkseen etäällä alatietoisuudessani, ilmaantuen kaukaisena muistona ja riutuvana alakuloisuutena, mutta on hetkiä, jolloin se valtaa minut kokonaan. Silloin elän taas tuon pelon vallassa. Minä näen vaaleita ja kirkkaita, tummia ja uhkaavia kasvoja, mutta ei ainoitakaan, joista ilmenisi järkevän sielun kylmä tyyneys. Minusta tuntuu siltä kuin puhuisi niistä vain raaka eläin, kuin tuo saarelaisten alhainen aste ilmenisi vain yhä suuremmin joukoin. Minä tiedän, että tämä on vain mielikuva, että lähimäiseni ovat järjellisiä miehiä ja naisia, eikä mitään ihmeellisten lakien orjia, ei saaren petoihmisiä. Mutta kuitenkin kavahdan heidän pelottavia katseitaan ja pakenen kauas heidän ulottuviltaan.
Sen takia asun lähellä maaseutua, jonne voin paeta, kun tuo kamala pimeys taas laskeutuu sieluni ylitse. Asuessani Lontoossa, oli kauhu aivan voittamaton. Mieleni teki mennä kaduille taistelemaan mielikuvitukseni petojen kanssa, joitten silmät verestivät ja jotka muristen olivat astuvinaan ohitseni. Erikoisen ilettäviltä tuntuivat minusta junien ja raitiovaunujen matkustajien ilmeettömät naamat, he eivät näyttäneet enemmän lähimäisiltäni kuin kuolleet ruumiitkaan. En sen vuoksi uskaltanut ollenkaan matkustella, ellen aivan varmasti tiennyt saavani olla yksin. Ja minusta tuntui siltä kuin en itsekään olisi ollut järjellinen luomus, vaan kidutettu eläin.
Mutta jumalan kiitos, nyt ovat nämä kohtaukset jo yhä harvinaisempia. Olen vetäytynyt pois kaupunkien hälinästä ja väkijoukoista ja vietän aikani viisaitten kirjojen parissa. Teen kemiallisia kokeita ja kulutan monta kirkasta yötä tutkien tähtiä. Taivaan tuikkivia kiertolaisia silmäillessäni valtaa minut, en tiedä kuinka ja miksi, ääretön rauha ja tyyneys. Sieltä juuri, niin ajattelen, noista mahtavista ja ikuisista luonnonlaeista, eikä ihmisen jokapäiväisistä askareista ja huolista, synneistä ja murheista, — kaikesta tästä, joka on yläpuolella meissä piilevää eläintä, on ihminen löytävä lohdun ja toivon. Ilman tätä toivoa en voisi elää. Ja tässä toivossa, tässä yksinäisyydessä lopetan kertomukseni.
Edward Prendick.
Huomautus. Luku "Tohtori Moreaun selitys", joka sisältää tämän teoksen varsinaisen aiheen, ilmestyi Saturday Review'issa tammikuussa 1895. Tämän muovaili kuuluisa kirjailija kertomukseksi, joka paikka paikoin hiukan lyhennettynä nyt jätetään suomalaisten lukijain käsiin. Niin merkilliseltä ja ihmeelliseltä kuin se tieteeseen perehtymättömästä lukijasta tuntuneekin, ei kuitenkaan ole epäilyksenalaista, ajateltakoon kertomuksen yksityiskohtien uskottavuudesta sitten mitä tahansa, etteikö tällaisten kuvatusten — ja ehkäpä quasi-ihmistenkin — tekeminen olisi taitavalle vivisektorille mahdollista.