Kesti kotvasen ennen kuin tohdin jatkaa matkaani metsän läpi päästäkseni lahdelle. Lopuksi suoritin matkan juosten, ja saapuessani hiekalle kuulin jonkun hyppivän perässäni.
Silloin tulin aivan tolkuttomaksi pelosta ja aloin päätä pahkaa juosta hiekkaisella rannalla. Kuulin vainoojani pehmeitten käpälien nopeat askeleet takanani. Huusin epätoivon vallassa ja lisäsin nopeuteni kaksinkertaiseksi. Muutamia tummia epäselviä olentoja, ehkä noin kolme neljä kertaa kaniinia suurempia, juoksi hyppien rannalta viidakkoon lähestyessäni niitä. Kaiken ikäni muistan tuon kamalan kilpajuoksun.
Juoksin lähellä vedenrajaa ja kuulin vähä väliä askelten ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäs. Hengästyin perin pohjin, sillä olin aivan harjaantumaton juoksija, ja tunsin kuin veitsenpistoja rinnassani. Käsitin, että olento saavuttaisi minut paljon aikaisemmin kuin ehtisin aituuksen luo, ja sen vuoksi käännyin huohottaen ja iskin sitä kivellä, kun se tuli lähelleni, iskin epätoivon vimmalla. Tällöin irtaantui kivi lingosta.
Kääntyessäni olento, joka oli juossut nelin jaloin, nousi pystyyn, ja kivi sattui sitä vasempaan ohimoon. Hänen kallonsa kajahti, eläinihminen horjui minua kohti, töykkäsi minua käsillään, hoiperteli edelleen rannalle ja kaatui jääden naama vedessä makaamaan paikoilleen.
En voinut lähestyä tuota tummaa olentoa. Jätin sen makaamaan rannalle laineitten huuhdeltavaksi ja jatkoin matkaani päin keltaista tuiketta talosta. Ja nyt kuulin todelliseksi helpotukseksi puman surkean ulvonnan, saman äänen, joka oli minut alkuaan karkottanut tutkimaan tuota salaperäistä saarta. Vaikka olin menehtymäisilläni väsymyksestä, kokosin kaikki voimani ja aloin juosta kohti valoa. Olin kuulevinani jonkun kutsuvan minua.
X.
Ihmisen huuto.
Tullessani lähemmäksi taloa näin, että valo tuli huoneeni avoimesta ovesta. Kuulin Montgomeryn huutavan:
"Prendick!"
Juoksin edelleen ja vastasin heikosti hänen huutoonsa ja hoipertelin hänen luokseen.