"Missä te olette ollut?" kysyi hän pitäen minua käsivarren pituisen matkan päässä itsestään niin että ovesta tuleva valo lankesi kasvoilleni. "Olemme kumpikin olleet niin ahkerassa työssä, että vasta puoli tuntia sitten muistimme teidät."
Hän talutti minut huoneeseen ja painoi minut tuolille. Valo häikäisi aluksi silmiäni. "Emme voineet aavistaakaan, että te olisitte lähtenyt tutkimaan saarta puhumatta meille mitään", sanoi hän. "Mutta sitten aloin pelätä, että… Mutta … mitä… Hei!"
Viimeiset voimani pettivät minut, ja pääni painui rinnalleni. Luulen, että hän erikoiseksi tyydytyksekseen antoi minulle paloviinaa.
"Herran nimessä", sanoin minä, "sulkekaa tuo ovi!"
"Lienette kohdannut jonkun merkillisyyksistämme?" kysyi hän, sulki oven ja kääntyi taas minuun päin. Mutta hän ei kysellyt enempiä, vaan kaasi kurkkuuni lisää viinaa ja vettä ja pakotti minut syömään. Olin pyörtymäisilläni. Hän lausui jotakin unohduksestaan varottaa minua ja kysyi, koska olin lähtenyt rakennuksesta ja mitä olin nähnyt.
Vastasin muutamin sanoin. "Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?" sanoin minä, hysteriseen itkuun purskahtamaisillani.
"Ei ollenkaan vaarallista", sanoi hän, "mutta luulen teidän saaneenne kylläksenne täksi päiväksi."
Puma päästi tuskan ulvonnan, ja Montgomery kirosi hiljakseen. "Piru vieköön, ellei tämä saari ole yhtä kamala kuin Gower Street — kissoineen."
"Montgomery", sanoin minä, "mikä tuo olento oli, joka seurasi minua, oliko se eläin vaiko ihminen?"
"Ellette nuku tänä yönä", vastasi hän, "niin olette järjiltänne huomenna."