XI.
Ihmisajo.
Mielessä mieletön paon toivo muistin, että huoneeni ulko-ovi vielä oli avoinna. Olin nyt täysin vakuutettu siitä, että Moreau oli vivisektoinut ihmisolennon. Siitä alkaen kuin olin kuullut hänen nimensä olin yhdistänyt saaren epämuodostuneet olennot hänen toimintaansa, ja nyt luulin ymmärtäväni kaiken. Muistin hänen teoksensa veren transfusioista. Nuo olennot, jotka olin nähnyt, olivat joittenkin kauheitten kokeilujen uhreja.
Nuo kurjat roistot olivat halunneet pidättää minut vain tukahuttaakseen epäilykseni luottamustaherättävällä esiintymisellään, valmistaakseen minulle sitten kohtalon, joka oli kuolemaa paljon kauheampi: ensiksi kidutus, ja sitten kamalin ajateltavissa oleva alennustila — tehdä minusta noitten muitten kaltainen sieluton eläin.
Etsin asetta, mutta turhaan. Mieleeni juolahti silloin aatos; kaasin nojatuolin, painoin toisella jalallani sen toista kädennojaa ja tempasin toisen irti. Sattumalta jäi siihen naula, tehden aseen tavallaan pelottavaksi. Kuulin askeleita oven ulkopuolelta ja näin Montgomeryn sen edessä. Hän aikoi juuri lukita oven.
Kohotin silloin naulalla varustettua nuijaani ja koetin iskeä häntä päähän, mutta hän väisti hypähtämällä taaksepäin. Epäröin hetkisen ja pakenin sen jälkeen huoneen nurkkauksen taa.
"Prendick!" kuulin hänen huutavan, "älkää olko hölmö aasi, ihminen!"
Vielä silmänräpäys, ajattelin, ja hän olisi lukinnut minut huoneeseeni kuin koekaniinin ikään! Hän tuli esiin ja huusi:
"Prendick!" ja alkoi juosta jälkeeni.
Juoksin sokeasti luoteeseen päin, juuri päinvastaiseen suuntaan siitä, missä eilen olin ollut. Kerran, juostessani pitkin rantaa, näin hänen palvelijansa hänen kerallaan. Juoksin hurjasti rinnettä ylös, yli harjun ja pitkin erästä kalliolaaksoa, jota viidakot reunustivat. Juoksin pari kilometriä, tykyttävin sydämin ja huohottavin rinnoin, enkä enää kuullut Montgomeryä enkä hänen palvelijaansa. Kaatumaisillani aloin taas juosta päin lahtea ja heittäydyin ruokoviidakkoon.