"Hyvä on!" sanoi hän. "Minun on sangen kiire!" Poistuessaan hän sulki oven. Huomasin sittemmin, että hän oli unohtanut lukita sen.
Vähitellen palasivat edellisen päivän tapahtumat mieleeni, ja nyt kuulin taas huudon. Mutta tällä kertaa ei huuto ollut puman. Kuuntelin ja luulin erehtyneeni, sillä en kuullut muuta kuin aamutuulen suhinaa.
Jatkoin syöntiäni, mutta kuuntelin korvat tarkkoina edelleen. Silloin kuulin heikkoa ääntä. Istuin kuin kivettyneenä. Niin heikko kuin tuo ääni olikin, järkytti se minua ankarammin kuin mikään, mitä siihen asti olin kuullut noitten inhottavien seinien sisältä. Nyt en voinut erehtyä äänistä. Ähkyviä huutoja, joita nyyhkytykset ja tuskan huohotukset keskeyttivät. Tällä kertaa ei kidutettava ollut eläin, vaan ihminen.
Kuullessani nuo äänet nousin, menin tuolle ovelle ja tempasin sen auki.
"Prendick, ihminen! Seis!" huusi Montgomery. Muuan pelästynyt koira murisi ja haukkua nalkutti. Näin verta, ruskeata ja tulipunaista verta, ja tunsin karbolin omituisen hajun. Etäämpänä olevasta avoimesta ovesta näin hämärässä jotakin, joka oli sidottu kiinni telineeseen, punaista ja siteitten peittämää. Ja lopuksi näin vanhan Moreaun kalpeat ja kauheat kasvot.
Hän tarttui minua silmänräpäyksessä olkapäähän ja heitti minut päistikkaa takaisin huoneeseeni. Hän oli nostanut minut kuin pikku lapsen, ja minä tupsahdin nurin lattialle. Sitten kuulin avainta kierrettävän ja Montgomeryn anteeksipyynnöt.
"Tämä voi turmella kokonaisen elämän työn!" kuulin Moreaun sanovan.
"Hän ei ymmärrä mitään", sanoi Montgomery, lisäten jotakin, jota en kuullut.
"Minulla ei ole vielä aikaa!" sanoi Moreau.
Loppua en kuullut. Kömmin pystyyn ja seisoin vavisten, mitä kauheimman pelon vallassa. Oliko mahdollista, että Moreau saattoi ryhtyä niin kauhistuttavaan kuin ihmisten vivisektioon? Kysymys juolahti mieleeni äkkiä kuin salama ukkospilvestä. Ja yhtäkkiä käsitin kaikessa kaameudessaan vaaran, joka minua uhkasi.