Yhtäkkiä laski hän kätensä irti palmusta ja tuli lähemmäksi, uteliaana tirkistellen minuun.
En tuntenut samaa vastenmielisyyttä häntä kuin muita eläinihmisiä kohtaan.
"Te", sanoi hän, "te, veneessä!"
Hän oli siis ihminen — ainakin yhtä ihminen kuin Montgomeryn palvelija, sillä hän osasi puhua.
"Niin", sanoin minä, "tulin veneessä, laivasta."
"Ah", sanoi mies, ja hänen pälyilevät ruskeat silmänsä tirkistelivät minuun. Hän katsoi käsiini, keppiini, jalkoihini ja risaiseen takkiini, naarmuihin ja haavoihin, joita piikit olivat pistäneet.
Kaikki tämä oli hänestä jotakin käsittämätöntä, sillä hän ojensi toisen kätensä ja alkoi hitaasti laskea sormiaan: "yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Mitä?"
En ymmärtänyt, mitä hän tarkotti. Sittemmin sain kyllä nähdä, että hyvin suurella osalla saaren eläinkansaa oli muodottomat kädet, joista saattoi puuttua kolmekin sormea. Nyt käsitin miehen esiintymisen jonkinlaiseksi tervehdykseksi ja vastasin samalla tavoin.
Hän irvisti tyytyväisenä, katseli nopeasti ympärilleen valppailla silmillään ja hävisi sitten yhtäkkiä.
Kiiruhdin hänen jälkeensä ja huomasin ihmeekseni, että hän riippui toisesta kädestään eräästä pitkästä köynnöskasvista, joka riippui puusta. Hän oli selin minuun.