Epäröin, sillä minua melkein halutti syöstä tieheni samaa tietä, jota olin tullutkin, mutta sitten päätin katsoa, mitä tulevan piti, tartuin lujemmin aseeseeni ja ryömin oppaani jälestä tuohon pahalta haisevaan läpeen.
Tämä oli puoliympyrän muotoinen maja, mehiläiskeon puolikkaan näköinen, ja kallioseinällä, joka muodosti sen sisäseinän, näkyi kasa erilaisia hedelmiä, kokospähkinöitä y.m. Muutamia yksinkertaisia laavasta tehtyjä astioita oli lattialla, jolla sitä paitsi näkyi tuolipahanenkin. Tulta ei näkynyt. Pimeimmässä nurkassa istui muodoton tumma massa, joka murisi "hei!" kun minä astuin sisään. Apinaohjaajani seisoi ovella ja ojensi minulle kokospähkinän, istuutuessani toiseen nurkkaan.
Otin vastaan pähkinän ja aloin syödä, niin tyynesti kuin suinkin, vaikka olinkin peloissani ja löyhkä minua kiusasi. Punainen pikku olio seisoi ovella, ja muuan toinen olento, jonka naama oli ruskea ja silmät loistavat, pistäytyi katsomaan minua laiskiaisen olan ylitse.
"Hei!" kuului taas tuosta kummallisesta massasta vastapäätä minua.
"Se on ihminen! Se on ihminen!" soperteli oppaani. "Elävä ihminen, kuin minä."
"Vaiti!" huudahti ääni pimeästä nurkasta muristen.
Painostavan hiljaisuuden vallitessa imeskelin kokospähkinääni ja tähystin tarkkaan pimeyteen, mutta näkemättä mitään.
"Se on ihminen", toisti ääni. "Hän tulee asumaan meidän kanssamme, varmasti."
Ääni oli paksu, ja siinä oli jonkinlainen viheltävä alasointu, joka minusta tuntui erikoisen omituiselta, mutta hän lausui sanansa tavattoman oikein.
Apinaihminen katsoi minuun, aivan kuin odottaen jotain. Ymmärsin, että hänen äänettömyytensä oli kysymys.