"Hän tulee asumaan kanssanne", sanoin minä.
"Se on ihminen, hänen täytyy oppia laki."
Nyt aloin pimeydestä erottaa kumaran olennon heikot ääriviivat. Sitten näin, että vielä kaksi päätä teki oviaukon pimeämmäksi. Tartuin lujemmin koppiini. "Sano sanat!" En ollut huomannut hänen viimeisiä sanojaan, mutta nyt toisti hän ne laulavalla äänellä:
"Älä käy nelin jaloin; se on laki!"
Hämmästyin.
"Sano sanat!" lausui apinaihminen uudelleen, ja ovella olevat olennot toistivat hänen kehotuksensa, äänessään uhkaava sävy. Käsitin, että minun oli lausuttava tuo typerä määräys. Ja sen jälkeen alkoi mitä mielettömin meno. Pimeyden ääni alotti mitä hassuimman litanian, joka minun ja kumppanieni oli siis rivi riviltä toistettava. Tämän kestäessä heiluivat he edestakaisin ja löivät käsillään polviinsa, ja minä seurasin heidän esimerkkiään. Olisin saattanut kuvitella kuolleeni ja tulleeni toiseen maailmaan. Pimeä maja, ihmeelliset epäselvät kuvatukset, valonpilkahdus silloin tällöin ja yksitoikkoinen laulu:
"Älä käy nelin jaloin; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä latki kurkkuusi vettä; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä syö lihaa äläkä kalaa; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä kynsi puitten kuorta; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"