"Älä aja äläkä vainoo muita ihmisiä; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
Sen jälkeen jatkui tämä mahdoton mielettömyys. Jonkinlainen rytmillinen hartaus valtasi meidät; lörpöttelimme ja heiluimme yhä kiivaammin, toistaen tuota merkillistä lakia. Ulkonaisesti osotin samaa intoa kuin nuo ihmiseläimet, mutta sisimmässäni sekä nauroin että kiukuitsin tälle hulluudelle. Kävimme läpi pitkän luettelon erinäisiä asioita ja sen jälkeen laulaen lausuimme taas uuden lain kaavan:
"Hänen on tuskien huone."
"Hänen kätensä rankaisee."
"Hänen kätensä haavottaa."
"Hänen kätensä parantaa."
Seurasi sitten mitä käsittämättömintä sekasotkua hänestä, ken hyvänsä hän sitten lie ollut. Olisin saattanut luulla koko menoja uneksi, mutta en ole koskaan kuullut unessa laulettavan.
"Hänen on häikäisevä salama", lauloimme. "Hänen on syvä, suolainen meri."
Mieleni valtasi kamala aavistus, että Moreau, eläimistettyään nämä ihmisparat, oli pakottanut heidän surkastuneihin aivoihinsa mielikuvan hänen omasta jumaluudestaan. Mutta pelkäsin liian paljon ympärilläni olevia vahvoja käpäliä ja teräviä hampaita tohtiakseni olla laulamatta toisten mukana. "Hänen ovat taivaan tähdet."
Vihdoinkin laulu loppui. Näin apinaihmisen naaman kiiltävän hiestä, näin selvemmin pimeän nurkan, josta ääni kuului. Nurkassa istuja oli ihmisen kokoinen, mutta kokonaan karkean harmaan karvan peittämä, aivan kuin rottakoira. Mikä tuo olento oikein oli? Kuvitelkaa ympärillenne pelkkiä kamaloita raajarikkoja ja hulluja ja te voitte käsittää tilanteeni ja tunteeni!