Huusin heille, että he voivat tappaa Moreaun ja Montgomeryn, että he eivät ole ollenkaan pelottavia ja kaikkea muuta, jota en tarkoin muista. Näin vihreäsilmäisen miehen, jonka olin tavannut saarelletuloiltana, astuvan esiin puitten joukosta ja muitten seuraavan häntä paremmin kuullakseen.
Lopulta täytyi minun vaieta hengästyksestä.
"Kuulkaapa silmänräpäys", sanoi Moreau lujalla äänellä, "sitten saatte sanoa, mitä ikinä haluatte."
"No?"
Hän yskähti ja sanoi:
"Puhun latinaksi, Prendick. Koulupoikalatinaa! Mutta koettakaa ymmärtää. Hi non sunt homines, sunt animalia, qui nos habemus [Nämä eivät ole ihmisiä, vaan eläimiä, jotka me olemme…] … vivisektoineet. Ihmistyttävä teko. Selitän lähemmin sitten. Tulkaa maihin nyt vain!"
"Kaunis juttu!" ilkuin minä. "Hehän puhuvat ja rakentavat majoja ja keittävät ruokaa. He ovat ihmisiä — he olivat ihmisiä. — Varonpa tulemasta lähellenne!"
"Syvä vesi alkaa aivan takananne … ja siellä vilisee haikaloja."
"Se on minun asiani", sanoin minä lyhyesti ja terävästi. "Nyt…"
"Odottakaapa hetkinen", sanoi hän, otti taskustaan välkkyvän esineen ja heitti sen hiekalle. "Se on ladattu revolveri", sanoi hän. "Montgomery menettelee samoin. Nyt menemme kauemmas rannalta, kunnes tulette vakuutetuiksi. Sitte voitte tulla ottamaan revolverit".