"Meidän on heti tutkittava asiaa", sanoi Moreau. "Toivon, että M'ling tulee toimeen yksinään."

"Minä en ole oikein varma M'lingistä", sanoi Montgomery. "Ja minunhan sentään pitäisi tuntea hänet."

Illalla menimme kaikin kolmin ja M'ling rotkon majoille. Me kolme olimme asestetut. M'lingillä oli pikku kirveensä, jolla hän tavallisesti pilkkoi puita, sekä nuoraa. Moreaulla oli suuri metsästystorvi harteillaan.

"Nyt saatte nähdä eläinkansan suuren kokouksen", sanoi Montgomery.
"Hauska näky."

Moreau ei koko aikana virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.

Astuimme yli rotkon, jossa höyryävä joki virtasi ja kuljimme putkiviidakon läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes saavuimme aukealle, jota peitti tulikiventapainen aine. Meri kimmelsi yli pienen pensaitten peittämän harjanteen. Tulimme aivan kuin pikku amfiteatteriin ja pysähdyimme sinne. Moreau puhalsi torveensa, jonka voimakas ääni katkaisi troopillisen iltapäivän hiljaisuuden. Hänen keuhkonsa mahtoivat olla sangen voimakkaat. Toitottavat äänet aikaansaivat korvia huumaavan kaiun. Lopuksi lopetti Moreau puhaltelunsa. "Ah", sanoi hän ja antoi käyrän torvensa laskeutua.

Heti kuului keltaisesta putkistosta kahinaa, ja ääniä alkoi kuulua vesiperäisen maan tiheästä vehreydestä, jossa olin edellisenä päivänä juossut. Lopuksi näkyi, kolmella, neljällä kohtaa, tulikiventapaisen tasangon reunalla, eläinkansan karkeita vartaloita, heidän kiirehtäessään meidän luoksemme. Minä en voinut olla värisemättä kauhusta nähdessäni ensin erään ja sitten toisen noista olennoista hiipivän esille viidakosta ja hyppiä nilkuttavan pitkin tulikivimaata, joka vielä oli kuuma pinnaltaan. Mutta Moreau ja Montgomery olivat aivan tyynet, ja minä pysyttelin heidän lähellään. Ensimäinen tulija oli satyyri, omituisen epätodellisen näköisenä. Hän potki hiekkaa ilmaan kavioillaan. Hänen jälkeensä tuli muuan kummitus, joka oli puoliksi hevonen, puoliksi sarvikuono. Sen jälkeen saapui sikanainen ja susivaimot, sitten muuan susikarhunaaras punaisine silmineen, terävine päineen. Seurasi sitten joukko muita — kaikki kiivaasti kiirehtien. He alkoivat madella Moreauta kohti ja hymistä lain litaniaansa: "Hänen on käsi, joka haavottaa. Hänen on käsi, joka parantaa." j.n.e.

Tultuaan kolmenkymmenen metrin päähän pysähtyivät he, laskeutuivat polviensa ja kyynärpäittensä varaan ja alkoivat viskellä keltaista tomua päittensä päälle — koettakaapa kuvitella mielessänne tuota näytelmää! Me kolme sinipukuista miestä ja epämuodostunut seuralaisemme seisomassa keltaisella hiekkatasangolla sinisen taivaan alla, jolta aurinko kuumasti paahtoi, näitten matelevien, viittoilevien kummitusten ympäröimänä, joista toiset olivat melkein ihmisiä, ellei oteta lukuun heidän ilmeitään ja liikkeitään. Toiset olivat raajarikkoisten näköisiä ja toiset niin kamalan näköisiä, että niitä voi verrata ainoastaan painajaisunien kauhunäkyihin.

"Kuusikymmentäkaksi, kuusikymmentäkolme", laski Moreau. "Neljä puuttuu!"

"En näe leopardi-ihmistä!" sanoin minä.