Silloin tapahtui eräänä päivänä kauhea onnettomuus, joka yhdellä iskulla muutti koko ympäristön.
Aamiaisen jälkeen menin aituuksen avonaiselle portille ja seisoin sen ääressä poltellen savuketta ja nauttien aamun raikkaudesta. Moreau tuli nurkan takaa tervehtien minua. Hän jatkoi matkaansa laboratorioonsa, aukaisi oven ja astui sisälle.
Paikan hirveys oli minua jo niin paljon karkaissut, että aivan mielenliikutuksetta voin kuunnella, kuinka uusi kärsimysten päivä taas alkoi onnettomalle pumalle. Se tervehti kiusaajaansa ulvonnalla, joka muistutti ärsytettyä sodan raivotarta.
Silloin tapahtui jotakin — en vieläkään tiedä, kuinka oikein kävi. Kuulin takaani kiivaan huudon, kaatuvan ruumiin äänen, ja kun käännyin, näin olennon, jonka kasvot eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan suorastaan helvetilliset: ruskeat, siellä täällä punertavia neulottuja haavoja, joista tihkui punaisia pisaroita, silmien, luomettomien silmien raivoisasti pälyillessä.
Ojensin käteni suojellakseni itseäni iskulta, joka heitti minut maahan päistikkaa, katkennein kyynärvarsin, ja suuri hirviö syöksyi ohitseni, käärittynä valkoisiin, punertavilla pilkuilla tahraantuneisiin kääreisiin, jotka usealta kohtaa olivat irtaantuneet.
Vieritin itseni rantaan päin ja koetin nousta, mutta katkenneen kyynärvarteni aiheuttama tuska vaivutti minut uudelleen maahan.
Silloin saapui Moreau.
Hänen kalpeat kasvonsa teki vielä kauheamman näköiseksi veri, joka virtasi suuresta haavasta hänen otsastaan.
Hänellä oli revolveri kädessään. Hän loi tuskin silmäystäkään minuun, vaan syöksähti puman perään.
Nousin toiseen käteeni nojaten.