Näin hänen kiitävän esiin korkeitten sanajalkojen alta. Seuraavana hetkenä karkotti hän ruoskanvarrella hyenasian, minkä jälkeen hän ja Montgomery pitivät eläinkansan loitolla vielä värisevästä ruumiista.
"Piru teidät periköön Prendick!" sanoi Moreau "Tarvitsin häntä vielä."
"Suokaa anteeksi", vastasin minä. "Se kävi hetken kiihtymyksessä."
Minua harmitti koko touhu ja nousin yksinäni rinnettä saaren korkeammalle seudulle. Sain nyt olla rauhassa, sillä eläinkansa osotti aivan inhimillistä uteliaisuutta seuraten ruumista, joka Moreaun käskystä vieriin meren rannalle. Minä puolestani olin aivan vakuutettu siitä, että hyenasika oli myöskin ottanut osaa kaniininajoon ja ajattelin että minulla — ellen ottaisi lukuun muotojen kömpelyyttä — oli edessäni kuvaelma ihmiselämää pienoiskoossa. Koko näytelmä vaistoa, järkeä ja kohtaloa, sen yksinkertaisimmissa muodoissa. Leopardi-ihminen oli osakseen saanut sortumisen. Siinä koko erotus.
Olento raukat! — Aloin huomata Moreaun julmuuden kurjimmat puolet. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi tuskaa ja levottomuutta, jota noiden olento parkojen oli täytynyt tuntea päästyään Moreaun käsistä. Ne olivat aikaisemmin olleet eläimiä, jotka olivat hyvin sovelletut olemassaoloonsa ja niin onnellisia kuin elävät olennot voivat olla. Nyt olivat ne ihmisyyden kahleissa, alinomaisen pelon vallassa ja lakien, joita he eivät koskaan voineet ymmärtää, kiusaamia. Heidän irvikuva-inhimillinen olemassaolonsa alkoi kärsimyksellä, se oli ainoata sisällistä taistelua, yhtä ainoata Moreaun kauhua — ja minkä vuoksi? — Kevytmielisyys tuossa leikissä elävillä olennoilla se suututti minua.
Jos Moreaulla olisi ollut joku järkevä päämäärä olisin antanut hänelle edes jonkinlaista tunnustusta — en ole sittenkään niin kovin hentomielinen kun on kysymys tuskasta! — Vaikkapa hänen perusteensa olisi ollut vihakin, olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi. Mutta hän oli niin edesvastuuton, niin äärettömän välinpitämätön. Hänen uteliaisuutensa, hänen mielettömät, tarkotusperättömät tutkimuksensa ajoivat hänet tähän julmuuteen, ja sen jälkeen lähetettiin nuo olennot elämään vuosi pari taistelussa, erehdyksissä ja kärsimyksissä, lopuksi kärsiäkseen tuskallisen kuoleman. Ne olivat keskenään onnettomia, heidän entinen eläimellinen vihansa ajoi heidät kiusaamaan toinen toistaan, ainoastaan "laki" esti heitä tekemästä loppua olemassaolostaan lyhyessä ja kiivaassa taistelussa.
XVI.
Katastrofi.
Oli tuskin kulunut kuutta viikkoa, kun saatoin tuntea ainoastaan vastenmielisyyttä ja inhoa Moreaun häpeällisiä kokeita kohtaan. Ainoa ajatukseni oli päästä pois noitten jumalan kuvan kauheitten pilakuvien parista — takaisin ihmisten miellyttävään ja hyväätekevään seuraan. Ihmiset, joitten parista nyt olin karkotettuna, alkoivat mielikuvituksessani saada ihanteellisia hyveitä ja avuja. Ystävyys, jota ensin olin tuntenut Montgomeryä kohtaan, ei lisääntynyt. Hänen monivuotinen eristyksensä muista ihmisistä, hänen salainen juoppouspaheensa, hänen ilmeinen ystävyytensä eläinkansan kanssa merkitsivät hänet pahan leimalla silmissäni.
Usein annoin hänen yksin mennä heidän luokseen ja vältin itse kaikkea kanssakäymistä heidän kanssaan. Usein seisoin meren rannalla tähystäen purjetta taivaanrannalta, mutta turhaan.