Siinä istuin nyt, leuka polvia vasten, auringon paahtaessa päälakeani, levottomuuteni yhä kasvaessa mietiskellen keinoja, miten säilyttää henkeni apua odotellessa, jos nyt koskaan sitten apua saisin.
Koetin mahdollisimman tyynesti harkita koko asemaa, mutta en kyennyt hillitsemään mielenliikutustani.
Ajatukseni askartelivat Montgomeryn ennustuksessa: "He tulevat muuttumaan, he tulevat varmasti muuttumaan!" Ja mitä Moreau oli sanonut? "Itsepintainen eläimen luonto saa päivä päivältä yhä suuremman vallan heissä."
Ajattelin hyenasikaa. Ellen minä tappanut tuota olentoa, tappaisi se minut, siitä olin varma… Lain tulkitsija oli kuollut. Sitä pahempi minulle!… He tiesivät nyt, että mekin, joilla oli ruoskat, voitiin tappaa yhtä hyvin kuin hekin…
Ehkäpä he jo olivat tuolla viidakossa väijymässä minua, odottaen vain sopivaa hetkeä syöstäkseen kimppuuni. — Liittoutuivatko he minua vastaan? Mitä hyenasika sanoi heille?
Mielikuvitukseni raastoi minut mukaansa järjettömän pelon hyllyvälle maaperälle.
Mietiskelyäni häiritsi merilintujen huudot, niiden parveillessa jonkin mustan esineen ympärillä, joka oli ajautunut rannalle aituuksen kohdalle. Tiesin, mikä esine oli, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta mennä karkottamaan lintuja.
Aloin kävellä edestakaisin ja lähdin lopulta astumaan päinvastaiseen suuntaan pitkin rantaa aikoen lähestyä rotkon majoja tarvitsematta mennä viidakkoon, jossa eläinihmiset helposti olisivat voineet käydä kimppuuni väijytyksestä.
Astuttuani noin kilometrin matkan näin erään eläinkansan jäsenen lähestyvän minua rantapensaikosta.
Olin niin hermostunut, että vaistomaisesti tartuin revolveriini. Eivät edes olennon rauhalliset eleet tyynnyttäneet minua.