"Mene tiehesi!" huusin minä. Kyyristelevä olento muistutti sangen paljon koiraa. Se vetäytyi vähäsen taaksepäin, kuin koira, jota käsketään kotiin. Se seisahtui taas ja katsoi minuun pyytäen ruskeilla koiransilmillään.
"Mene matkaasi!" huusin uudelleen. "Älä tule tänne!"
"Enkö saa tulla luoksesi?" kysyi olento.
"Et, mene matkaasi!" toistin käskyni ja paukautin ruoskallani. Panin sen jälkeen ruoskan hampaitteni väliin ja kyyristyin ja otin maasta kiven, jolla karkotin koiraihmisen.
Yksin saavuin sitten eläinkansan rotkolle, kätkeydyin viidakkoon ja pidin silmällä noita olentoja, nähdäkseni, minkä vaikutuksen Moreaun kuolema ja aituuksen palo oli heihin tehnyt.
Huomasin nyt, kuinka typerä pelkoni oli ollut. Jos koko ajan olisin ollut yhtä ankara kuin aamulla, olisin voinut ottaa käsiini Moreaun jättämän valtikan ja hallita eläinkansaa. Nyt olin jättänyt tilaisuuden käyttämättä ja alentunut vain tavalliseksi toverien johtajaksi.
Päivemmällä tuli joitakin heistä esiin istuutuen kuumalle hiekalle. Nälän ja janon käskevä pakko voitti pelkoni. Astuin esiin piilostani ja lähestyin revolveri kädessä hiekalla istujia. Eräs heistä, muuan susinainen, käänsi päätänsä tuijottaen minuun. Toiset tekivät samaten, mutta ei kukaan noussut tervehtimään minua. Olin liian uupunut ryhtyäkseni kiistelemään niin monen kanssa, enkä sen vuoksi ollut huomaavinani heidän käyttäytymistään.
"Tahdon ruokaa", sanoin aivan kuin anteeksi pyytäen ja astuin lähemmäs.
"Majoissa on ruokaa", sanoi härkäihminen, laiskasti katsoen toisaanne.
Menin heidän ohitseen melkein tyhjään rotkoon. Eräässä tyhjässä majassa söin jonkun hedelmän, ja pantuani muutamia puoleksi mädänneitä oksia oven eteen, asetuttuani pitkäkseni kasvot päin ovea ja pantuani revolverin käden ulottuville vaati luonto osansa näitten kolmenkymmenen tunnin rasitusten jälkeen, ja minä vaivuin herkkään uneen, luottaen siihen, että tuo yksinkertainen ovensulku varottaisi minua ratinallaan, jos joku tulisi minua häiritsemään.