Neiti katsoi ensin kummastuneena häneen. Alkoi sitten nauraa. "Ensi aluksi", sanoi hän, "luulin minä teidän tarkottavan —" Hän nauroi taas. "Te tarkotitte varmaankin noita kunnon miehiä, joista te piditte sellaista melua siksi, että he osasivat peittää suuria pinta-aloja öljyvärillä. Suuria neliöitä. Ja ihmiset panivat niitä kultakehyksiin ja ripustivat niitä pitkiin riviin seinilleen. Ei meillä ole sellaisia. Ihmiset ovat väsyneet sellaisiin".
"Mutta mitä te luulitte minun tarkottaneen?"
Merkitsevällä liikkeellä laski hän sormensa poskelleen, jonka helakkaa väriä ei olisi voinut kukaan epäillä, ja hymyili veitikkamaisesti, somasti ja yllyttävästi. "Ja nämät", ja hän osotti silmäkulmiaan.
Graham oli joutumaisillaan kiusauksen valtaan. Sitten juolahti mieleensä kuva, jonka hän joskus oli nähnyt, ja joka kuvasi setä Topiasta ja leskeä. Ja entisajan häpeän tunne sai vallan hänessä. Hänestä tuntui tuskalliselta olla suuren ihmisparven uteliaiden katseiden esineenä. "Minä ymmärrän", sanoi hän kuten sattumalta. Hämillään kääntyi hän viekottelevan ja hauskan seuralaisensa luota pois. Hän katsahti ympärilleen ja näki miten kaikkien silmät kääntyivät katselemaan jotain muuta. Hän tunsi hieman punastuvansa. "Kuka on tuo mies, joka puhelee saframipukuisen naisen kanssa?" kysyi hän välttäen neidin katsetta.
Kysymyksessä oleva henkilö oli suurten amerikalaisten teatterien organiseeraaja ja hän oli juuri palannut suurelta näytäntöretkeltä Mexikosta. Hänen kasvonsa muistuttivat Caligulan kasvoja. Toinen arvokas henkilö oli neekerien työnjohtaja. Se lause ei sillä hetkellä tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta, mutta hän muisti sen sitten myöhemmin; — neekerien työnjohtaja? Pikku neiti sanoi sitten, joutumatta lainkaan hämilleen, erään ohikulkevan kauniin naisen olevan Lontoon piispan apupuolison. Hän alkoi ylistellä piispan rohkeutta — tähän asti oli yksiavioisuus ollut tavallista kirkollisissa piireissä — "joka ei ollut luonnollista eikä edullista. Miksi tunteiden luonnollista kehittymistä rajoitetaan tai estetään sen vuoksi, että mies on pappi?"
"Ja, sanokaahan", kysyi hän, "oletteko te anglikaani?" Graham arkaili kysyä, mitä tuo apupuoliso oikeastaan oli, sillä se lause tuntui niin erikoiselta, kun samassa Lincolnin tulo keskeytti tämän hupaisan ja intressantin keskustelun. He menivät salin halki erään kookkaan, tulipunaisessa puvussa olevan henkilön luo, joka kahden suloisen, (hänen mielestään) birmalaiseen pukuun puetun naisen kanssa odotti heitä. Heidät esiteltyä esiteltiin Grahamille vielä useita muita.
Pian nämät moninaiset vaikutelmat muodostuivat hänessä yhdeksi kokonaisuudeksi. Ensiksi tämä kokoontunut seura herätti hänessä demokratian; hän kävi vihamieliseksi ja ivalliseksi. Mutta ihmisluonne ei voi vastustaa kohteliaiden katseiden vaikutusta. Soitto, valo, värien välke, välkkyvät käsivarret ja olkapäät hänen ympärillään, käsien kosketus, hymyilevien kasvojen ilme, taidolla laadittujen lauseiden helinä, kohteliaisuuksien määrä, kunnioitus ja ihailu, tuotti hänelle lopulta suurta nautintoa. Hän unohti hetkiseksi kokonaan suuret tuumansa. Hän antautui huomaamattaan uuden asemansa huumaavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tuli käytöksessään vapaammaksi, itsetietoisemmaksi kuninkuudestaan, hän astui varmemmin, musta puku laskeutui rohkeammille laskoksille ja ylpeys antoi äänelleen jalomman soinnun. Olihan tämä kuitenkin niin loistava ja mieltä kiinnittävä maailma.
Hyväksyvällä katseella silmäili hän ympäristönsä pukujen vaihtelevia väriä. Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hänen jollain tavoin täytyi pyytää anteeksi tuolta pieneltä, punatukkaiselta ja kirkassilmäiseltä neidiltä. Hän tunsi menetelleensä hiukan kömpelösti. Ruhtinaan ei sopinut olla huomaamatta tuollaisia lähentelyjä, vaikka hänen poliittisena henkilönä täytyikin ne hyljätä. Hän ajatteli miten hän löytäisi tuon neidin uudestaan. Äkkiä pieni asia riisti kaiken loiston tältä seurueelta ja muutti sen arvon toiseksi.
Hän katsoi ylöspäin ja näki posliiniparveketta myöten kulkevan olennon, joka katsoi häneen, kadoten melkein samalla, hän oli se sama nuori tyttö, jota hän toissayönä oli ihaillut teatterin takaisessa pienessä huoneessa paettuaan Neuvoston vankilasta. Hänen katseessaan oli tuo sama hillityn toivon ilme, joka epävarmana, mutta jännityksellä odotti hänen toimintaansa. Ensi hetkessä ei hän muistanut, missä he olivat tavanneet toisensa, mutta heti muistettuaan heräsi hänessä tuo sama loihtuisa tunne kuin silloinkin. Mutta ilmassa kaikuva tanssisävel esti häntä muistamasta marssin säveltä.
Nainen, jonka kanssa hän puheli sai uusia kysymyksensä ja Graham palasi tuohon puolikuninkaalliseen lemmenleikkiin, johon hän oli joutunut.