Mutta tästä hetkestä alkaen sai hänessä vallan outo tunne, joka kasvoi melkein vastenmielisyydeksi. Hän tunsi ikäänkuin moitteen siitä, että hän oli lyönyt laimin velvollisuutensa, että tärkeät asiat liukuivat pois keskellä tätä valoa ja loistoa. Hänen ympärillään olevat hurmaavat naiset eivät enää vaikuttaneet häneen. Hän antoi vaan epämääräisiä ja sekavia vastauksia kaikkiin lemmekkäisiin ehdoituksiin, joita hän huomasi hänelle tehtävän, ja silmänsä etsivät noita kasvoja, jotka olivat niin mieluisasti vaikuttaneet hänen kauneudenaistiinsa. Mutta hän ei nähnyt häntä uudelleen, odottaessaan Lincolnia, lähteäkseen pois tästä seurasta. Vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli Lincoln luvannut, että iltapäivällä he lähtevät lentämään, jos ilma vaan on suotuisa. Hän oli mennyt tekemään valmistuksia.
Graham seisoi ylemmällä parvekkeella puhellen erään kirkassilmäisen naisen kanssa eadhamitista — hän oli itse valinnut tämän keskusteluaiheen eikä nainen. Hän oli keskeyttänyt kaikki persoonalliset alamaisuuden osoitukset tekemällä kysymyksiä. Hän huomasi, kuten hän jo oli huomannut useista muista tämän ajan naisista, että ne olivat vähemmän sivistyneitä kuin hurmaavia. Äkkiä, taistellen lähempää kaikuvan soiton säveliä vastaan kuului kapinanlaulu saliin karkeana ja mahtavana hänen korviinsa.
Hän katsahti kummastuneena ylös ja näki soikean aukon, josta laulu kuului ja hän näki kaapelia, sinisen usvan ja katujen lamppurivit. Hän kuuli laulun hukkuvan meluun ja vaikenevan. Mutta nyt erotti hän selvästi liikkuvien katujen kohinan ja kansanjoukon melun. Hän oli vakuutettu, miksi, sitä hän ei tietänyt, mutta tunteensa sen sanoi, että tuolla ulkona taaja kansanjoukko ympäröi sitä paikkaa, missä heidän Mestarinsa oli huvittelemassa.
Vaikka laulu oli niin äkkiä vaiennut, vaikka salissa kaikuva soitto hukutti jälleen kaikki muut äänet, niin marssin sävel kerran alettuaan soi yhä hänen sielussaan.
Kirkassilmäinen nainen selitteli vaivalloisesti vielä eadhamitin salaisuuksia, kun Graham taas näki teatterissa tavanneensa tytön. Hän tuli nyt parveketta myöten häntä kohden; Graham huomasi hänet ennen kuin hän Grahamin. Hänen pukunsa oli hohtavaa harmaata kangasta, tumma tukkansa kaarsi kepeästi hänen otsaansa, ja kun Graham huomasi hänet laskeutui kadulle johtavasta aukosta kylmä valo hänen alaspäin painuneille kasvoilleen.
Nainen, joka oli joutunut pulaan keskustellessaan eadhamitista, huomasi ilmeen vaihteen hänen kasvoissaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen päästäkseen hänestä vapaaksi. "Tahdotteko tutustua tuohon tyttöön, sire?" kysäsi hän rohkeasti. "Hän on Helen Wotton — Ostrogin sisarentytär. Hän tietää ja tuntee paljon vakavia asioita. Hän on sivistynein kaikista naisista. Minä olen siitä varma, että hän miellyttää teitä".
Vähän sen jälkeen keskusteli Graham tytön kanssa, ja kirkassilmäinen nainen oli kadonnut.
"Minä muistan teidät varsin hyvin", sanoi Graham. "Te olitte tuossa pienessä huoneessa silloin kun kansa lauloi ja polki jaloillaan tahtia. Ennenkuin astuin saliin sisään".
Hänen arkuutensa katosi. Hän katsahti vakavasti Grahamiin. "Se oli ihanaa", sanoi hän, epäröi, ja jatkoi sitten hiukan vaivalloisesti. "Kaikki he olisivat kuolleet teidän puolestanne, sire. Tuona yönä kuoli lukematon määrä miehiä teidän puolestanne".
Hänen kasvonsa säteilivät. Hän vilkaisi sivuilleen nähdäkseen kuuliko kukaan heitä.