"Minä olen kyllä kuullut siitä. Mutta minä en aijo ruveta väittelemään tästä teidän kanssanne. Tiedättekö, miksi olen nukkunut kaksisataa vuotta? Saadakseni lentää ilmassa!"
"Sire", sanoi aeronauti, "laki — jos minä rikon lain —"
Graham teki rauhoittavan liikkeen.
"Jos siis tahdotte seurata minun liikkeitäni —"
"En", sanoi Graham, joka äkkiä horjahti ja tarrasi kiinni, sillä kone nosti taas kärkensä noustakseen. "Se ei riitä minulle. Minä tahdon itse hoitaa konetta. Itse hoitaa, vaikka murskautuisinkin! Ei! Minä tahdon. Ymmärrättekö? Minä kiipeän tänne — ja istun viereenne. Varokaa! Minä tahdon itse lentää oman lentoni, vaikka lopulta syöksyisinkin alas. Minä tahdon saada jonkun korvauksen nukkumisestani. Ja kaikesta muustakin —. Menneessä elämässäni uneksin saavani lentää. Nyt — pysykää nyt tasapainossa".
"Tusina vakoojia vaanii minua, sire!"
Grahamin kärsivällisyys oli loppunut. Ehkä hän hiukan liioittelikin ärtymystään. Hän kirosi. Hän hyppäsi välillä olevien kannattamien yli ja aeropiili heilahti.
"Olenko minä maailman herra?" sanoi hän. "Vai onko se teidän yhtiönne? No. Ottakaa kätenne pois noista viputangoista ja tarttukaa ranteisiini. Niin — noin. Ja nyt, ja miten nyt käännetään sen kärki, jos haluan laskeutua alaspäin?"
"Sire", sanoi aeronauti.
"Mitä nyt?"