"Sitä me ajattelimme teistä", sanoi hän. "Sellaisena, näimme me teidät".
Hän kääntyi säihkyvin silmin Grahamiin päin, äänensä soi kirkkaana ja voimakkaana. "Kaupungissa, koko maailmassa odottavat myriaadin myriaadit miehet ja naiset, mitä te teette, ja tämä odotus on täynnä satunnaisia, uskomattomia toiveita".
"Niinkö?"
"Ei Ostrog — eikä kukaan muu — voi ottaa tätä edesvastausta niskoilleen".
Graham katsahti hänen innostuksesta hehkuviin kasvoihinsa. Hän oli vaivalloisesti alkanut puhua ja oli lämmennyt omista sanoistaan.
"Uskotteko", sanoi hän, "että te, joka elitte pienissä olosuhteissa niin kaukana menneisyydessä, te joka vaivuitte uneen ja heräsitte aivan kuin ihmeen kautta — uskotteko, että koko maailman ihailu, kunnioitus ja toiveet olisivat ympäröineet teitä, jotta te taas saisitte elää uutta, omaa, pientä elämäänne?… Jotta te vapautuisitte edesvastauksesta siirtämällä sen toisen harteille?"
"Minä arvaan, mikä edesvastaus minulla on tästä kuninkuudestani",
sanoi Graham epäröiden. "Minä tiedän, kuinka suurelta se näyttää.
Mutta onko se todellinen? Se on niin uskomatonta — aivan kuin unta.
Onko se todellista, vai onko se vaan suuri hairahdus?"
"Se on todellinen", sanoi Helen, "jos te vaan uskallatte".
"Siis perustuu, kaikesta päättäen, minun kuninkuuteni ainoastaan uskoon. Se on ihmisten sieluissa syntynyt hairahdus".
"Jos te uskallatte!" sanoi hän.