"Minä ymmärrän", sanoi Graham katsellen kiihoittuneita kasvoja, liikkeiden hyörinää ja ajatellen kuin unennäköä noita avuttomia pienokaisia. "Ja nämät ovat — äitejä".
"Suurin osa".
"Jota enemmän katselen tätä, sitä monimutkaisemmalta teidän probleeminne tuntuu. Vanhat totutut ajatukseni eivät tahdo haihtua — ajatukset, jotka luullakseni perustuvat jo olleihin ja menneihin oloihin. Meidän aikanamme oli naisen velvollisuus ei ainoastaan synnyttää lapsia, vaan rakastaa niitä, uhrautua niille, kasvattaa niitä — lapsi sai kiittää äitiään moraalisen ja henkisen kasvatuksensa perustuksesta. Useimmilla sitä kyllä ei ollut. Nykyään eivät lapset näytä tarvitsevan sitä, ne eivät ole sen enempää kuin perhoset. Minä ymmärrän sen! Mutta meillä oli olemassa ihanne — se oli vakava, kärsivällinen nainen, kodin hiljainen ja vakaa johtaja, äiti ja ihmisen luoja — hänen ihailemisensa oli tavallaan jumalanpalvelusta —"
Hän vaikeni ja sanoi uudelleen, "tavallaan jumalanpalvelusta".
"Ihanteet muuttuvat", sanoi tuo pieni mies, "sen mukaan kuin olot muuttuvat".
Graham näytti vaipuneen syviin unelmiin, ja Asanon täytyy toistaa sanansa. Grahamin ajatukset palasivat jälleen näihin asioihin.
"Minä näin kyllä kaiken järjellisen johdannaisuuden tässä. Esteet, vakavuus, kypsyneet ajatukset, epäitsekkäät teot kuuluvat välttämättöminä ehtoina raakalaisvaltioon, vaararikkaasen elämään. Rauhattomuus ja epäluottamus on ihmisen vero valloittamattomalle luonnolle. Mutta nyt on ihminen saanut luonnon valtaansa kaikissa käytännöllisissä kysymyksissä — valtiolliset olot järjestää johtaja mustan poliisin avulla — ja elämä on iloista".
Hän loi jälleen katseensa tanssijoihin. "Iloista", sanoi hän.
"Löytyy sitä väsymyksenkin hetkiä", sanoi pieni opas mietteisiinsä vaipuneena.
"He näyttävät kaikki nuorilta. Heidän joukossaan olisin minä kai vanhimman näköinen. Omana aikanani olisin ollut keski-ikäisen näköinen".