"Mitä varten? Olkoon niin. Olkoon niin. Muistattehan, mitä tästä kaikesta sanoin, kun te siitä minulle puhuitte — hyvä Jumala! Siitä on nyt tuskin vuorokausi kulunut! — Minä sanoin, ettei minulla ollut teidän uskoanne. Olkoon kuinka tahansa — nyt ei missään tapauksessa voi tehdä enää mitään."
"Teillä ei ole minun uskoani! Tarkoitatteko sillä —? Kadutteko?"
"En", vastasi Graham nopeasti, "en! Nimessä Jumalan — en!" Äänensä värähti. "Mutta —. Minä olen hätäillyt. Minä tiesin liian vähän — ja toimin liian nopeasti…"
Hän vaikeni. Hän häpesi omaa tunnustustaan.
"Mutta yksi onni korvaa kaiken. Minä löysin teidät. Tämän vuosien kuilun yli tulin luoksenne. Kaikki muu on täytetty — loppunut. Teillekin on tämä ehkä ollut hiukan enemmän — tai hiukan vähemmän —"
Graham vaikeni ja katsoi suoraan häneen, ja ulkona huusi lähetti, että aeroplaanit olivat jo Amiensin kohdalla.
Helen nosti kätensä kaulaansa, huulensa olivat kelmeät. Hän tuijotti eteensä aivan kuin nähden jonkun kamalan mahdollisuuden uhkaavan. Äkkiä kasvojensa ilme muuttui. "Oh! kunhan vaan olen ollut rehellinen!" huudahti hän, ja sitten, "olenko ollut rehellinen? Minä rakastin maailmaa ja vapautta, minä vihasin julmuutta ja sortoa. Niin, sitä se oli".
"Niin", sanoi Graham, "niin. Ja me teimme, mitä me voimme tehdä. Me julistimme oppimme, meidän oppimme. Mutta nyt —. Mutta nyt kai viimeinen hetkemme on tullut, kun nämät suuret asiat ovat täyttyneet."
Hän vaikeni. Helen istui vaiti. Kasvonsa olivat kalman kalpeat.
He eivät kuulleet äkillistä melua ulkoa, edes ja takaisin juoksemista, huutoja. Sitten äkkiä Helen vavahti ja kuunteli. "Se on —", kiljaisi hän ja nousi, voimatta puhua, voimatta uskoa, riemuiten. Ja Grahamkin kuunteli. Kirkkaat äänet huusivat "Voitto!" Niin, he huusivat "Voitto!" Hänkin vuorostaan nousi ja tavaton toivon välke loisti kasvoissaan.