Molemmat miehet kuuntelivat. Äsken tullut joukko oli kokoontunut aeropiilin luo. Kolme osastopäällikköä, jotka tunsi heidän mustista viitoistaan ja arvonmerkeistään, ryömi aeropiilin sisään ja nousi sen päälle. Koko joukko tarttui koneesen, pari kolme miestä kuhunkin siivenkannattajaan, kunnes koko lentokoneen ympärillä oli nostajia. Toinen ampujista nousi polvilleen. "He aikovat kääntää sen vaunuilleen — sitä he tekevät".
Hän nousi seisomaan, samoin toverinsa. "Mitä varten?" sanoi hänen toverinsa. "Eihän meillä ole aeronautia".
"He panevat sen ainakin kuntoon". Hän loi katseen pyssyynsä, sitten puuhaavaan parveen, ja äkkiä kääntyen haavoittuneen puoleen sanoi hän: "Pidä sinä tätä", antaen hänelle pyssynsä ja patruunalaukkunsa; ja kiireesti juoksi hän aeropiilin luo. Neljännestunnin ajan oli hän hikoileva, vetävä, lykkäävä, huutava ja käskyjä noudattava titaani, ja kun se oli saatu paikoilleen oli hän toisten titaanien joukossa huutamassa hurraata omalle työlleen. Silloin vasta sai hän kuulla sen, minkä jokainen jo kaupungissa tiesi, että Mestari, vaikka olikin vasta-alkaja, aikoi itse käyttää lentokonetta, ja saapui kohta tarkastamaan sitä, eikä sallinut kenenkään muun antautuvan vaaraan. "Se, joka uskaltaa suurimpaan vaaraan, joka kantaa raskaimman taakan, se mies on kuningas", siten kerrottiin Mestarin sanoneen. Ampuja huusi vielä hurraata ja hiki tippui hänen pörröisestä tukastaan, kun hän kuuli yhtämittaista kohinaa, vallankumouksen laulun poljennan ja säveleen. Joukon keskelle auennutta tietä myöten näki hän sankan parven nousevan portaita ylös. "Mestari tulee", huudettiin, "Mestari tulee", ja joukko hänen ympärillään taajeni taajenemistaan. Ampuja koetti päästä lähemmäksi keskiportaita. "Mestari tulee!" "Nukkuja, Mestari!" "Jumala ja Mestari", huusivat äänet.
Äkkiä nousi hänen eteensä vallankumouksen kaarti mustissa univormuissaan ja ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään näki hän Grahamin aivan läheltä. Hän oli kookas mies, yllään liehuva, musta viitta, kasvonsa kalpeat mutta päättäväiset ja katsoen suoraan eteenpäin; mies, joka ei kuullut, ei nähnyt, ei ajatellut ympärillään olevia pikkuseikkoja. Koko elinaikansa hän oli muistava Grahamin kalpeat kasvot. Hetkisen kuluttua oli hän mennyt ohitse ja ampuja koetti raivata itselleen tietä taajassa joukossa. Kauhusta itkevä sotilas tyrkkäsi häntä, juosten portaita kohden huutaen: "Tilaa aeropiilille!" Lähtökello soi äkkiä raskaasti ja soinnuttomasti.
Kellon äänen kaikuessa korvissaan astui Graham lähemmäksi aeropiiliä ja kulki sen siipien alitse. Hän huomasi, että monet vieressään seisovat tarjoutuivat seuraamaan häntä, mutta hän hylkäsi käden liikkeellä heidän tarjoumuksensa. Hänen täytyi miettiä, miten hän saa koneen käyntiin. Kello soi yhä nopeammin ja tahdissa astuvan kansan käynti kuului yhä voimakkaammin ja selvemmin. Keltapukuinen mies auttoi häntä nousemaan siipien kannikerautojen yli. Hän asettui aeronautin paikalle ja istui huolellisesti ja varmasti tuoliin. Mitä se oli? Keltapukuinen mies osotti kahta aeropiiliä, jotka näkyivät etelän taivaalla. Ei epäilemistäkään, ne odottivat aeroplaanien tuloa. Pääasia — tällä hetkellä — oli päästä lähtemään. Hänelle huudettiin jotain, kysymyksiä, varoituksia. Nuo ihmiset ikävystyttivät häntä. Hän tahtoi miettiä, muistella kaikkea, mitä hän edellisillä kokeiluillaan oli oppinut. Graham viittasi kansaa väistymään ja hän näki keltapukuisen miehen astuvan siipien kannattimien yli, näki kansan viittauksestaan poistuvan edessään olevilta kiskoilta.
Hetkisen oli hän liikkumattomana, katsoi vipuun, josta kone pantiin käyntiin, ja hentoihin koneenosiin, jotka hän niin puutteellisesti tunsi. Silmiinsä osui pieni kaltevuuden mittaaja, jonka ilmarakkula oli hänen puolellaan, ja hän muisti äkkiä jotain, kuljetti kymmenkunta sekuntia konetta eteenpäin, kunnes vesirakkula oli mittaajan torven keskellä. Kansa oli vaiti, tarkastellen hänen jokaista liikettään. Kuula osui erääsen rautaan hänen päänsä päällä. Kuka ampui? Oliko tie vapaa? Hän nousi katsomaan ja istui jälleen alas.
Sekunti sen jälkeen alkoi propelli pyöriä ja hän kiisi raidetta myöten eteenpäin. Hän tarttui ohjausvipuun ja siirsi koneen taapäin saadakseen aeropiilin keulan nousemaan. Silloin alkoi kansa hurrata. Hetkisen sykki sydämensä kilpaa koneen tykytyksen kanssa, sitten huudot hiljenivät ja lopulta kaikki oli hiljaista. Ilma vinkui tuulisuojustimen yli ja maa näytti painuvan yhä alemmaksi.
Ylöspäin hän kiisi. Hän tunsi itsensä niin kaikesta levottomuudesta vapaaksi, niin tyyneksi ja varmaksi. Hän nosti keulan vielä hiukan korkeammalle, avasi vasemman siiven aukon, pyöri ympäri ja kohosi. Hän katsoi päätään huimaamatta alas ja sitten ylös. Toinen Ostrogin aeropiileistä riensi estämään hänen kulkuaan. Graham lähestyi sitä viistoon aikoen äkkinäisellä käänteellä lentää sen alitse. Sen pienet aeronautit pitivät häntä silmällä. Mitähän he aikoivat tehdä? Hänen toimintahalunsa kasvoi. Toisen näki hän tähtäävän pyssyllä valmistuen laukaisemaan. Mitähän ne luulivat hänen aikovan tehdä? Samassa ymmärsi hän heidän aikeensa, ja hänen päätöksensä oli tehty. Hänen hetkellinen toimettomuutensa oli kadonnut. Hän avasi kaksi aukkoa lisää vasemmanpuolisesta siivestä, pyöri ympäri, lensi vihamielistä aeropiiliä kohden, sulki siiven aukot ja iski suoraan sitä kohden, keulan ja tuulisuojustimen varjellessa häntä pyssyn kuulalta. Se taipui hiukan ikäänkuin väistääkseen. Graham käänsi keulan ylöspäin.
Hän puri hampaansa yhteen, kasvonsa vääntyivät tahtomattaan, ja krats! Hän iski vastustajaan! Hän iski alhaalta ylöspäin lähinnä olevaan siipeen.
Hyvin hitaasti näytti vastustajan siipi palaavan entiseen asentoon hyökkäyksen jälkeen. Hän näki sen koko leveydessään, sitten se liiti alas hänen näkyvistään.