"Mitä?" huudahti hän kääntyen nuorimman puoleen, joka oli ne sanat lausunut. "Mitä sanotte? Mitä se oli? Kaksi vuosisataa!"
"Niin", sanoi vaaleapartainen mies. "Kaksi sataa vuotta".
Graham kertasi sanat. Hän oli valmistautunut kuulemaan, että hän oli nukkunut hyvin kauvan, mutta sittenkin tämä suora vastaus aivan huimasi häntä.
"Kaksi sataa vuotta", sanoi hän taas tuntien sielussaan aukenevan aivan kuin suunnattoman syvyyden; ja sitten: "Oh, mutta —!"
Toiset eivät vastanneet.
"Te — sanoitteko —?"
"Kaksi sataa vuotta. Kaksi vuosisataa", sanoi vaaleapartainen mies.
Syntyi äänettömyys. Graham katsoi heihin ja näki heidän puhuvan totta.
"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi hän valittavalla äänellä. "Minä näen unta. Olin valekuollut. Eihän valekuolema kestä niin kauvaa. Se ei ole totta — te ilveilette vaan kanssani! Sanokaahan — enkö minä muutama päivä sitten kävellyt pitkin Cornwallin kallioita?"
Äänensä sortui.