Vaaleapartainen mies alkoi epäröiden puhua. "Minä en tunne perin tarkoin niitä asioita, sire", sanoi hän arasti luoden katseen toisiin.
"Aivan oikein, sire", sanoi nuorin heistä. "Boscastle, vanhassa Cornwallin herttuakunnassa — sijaitsi maan lounaisosassa suurten laitumien takana. Siitä on vielä yksi talo jälellä. Minä olen käynyt siellä".
"Boscastle!" Graham loi katseensa nuorimpaan. "Juuri niin —
Boscastle. Pieni Boscastle. Minä vaivuin uneen jossain siinä kylässä.
Minä en muista paikkaa aivan tarkoin. Minä en muista paikkaa aivan
tarkoin".
Hän painoi molemmat kätensä otsalleen ja sopersi: "Yli kaksi sataa vuotta!"
Hän alkoi puhua nopeasti, kasvonsa olivat vääntyneet, mutta sydäntään kouristi. "Mutta jos se on kaksisataa vuotta, niin jokainen olento, jonka tunsin, jolle puhuin ennen nukkumistani, on kuollut".
Toiset eivät vastanneet.
"Kuningatar ja kuninkaallinen perhe, ministerit, kirkko ja valtio.
Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät kaikki kuolleet —"
"Löytyykö vielä Englantia?"
"Tämä sali, missä nyt olen, onko se Lontoossa?"
"Onhan tämä Lontoo, onhan? Ja te olette minun hoitaja-vartijani; hoitaja-vartijani. Ja nämät —? Mitä? Ovatko hekin hoitaja-vartijoitani!"