Äkkiä sammui valo huoneessa. Lukemattomat katon rajassa olevat lamput olivat sammuneet. Graham näki, miten ilmanvaihtokoneen aukosta tuiskusi sisään lunta ja ylhäällä liikkui nopeasti tummia olentoja. Kolme heistä laskeutui polvilleen. Jokin esine — nuoraportaat — laskettiin aukosta alas ja näkyi käsi, joka piti kädessään tuulessa liehuvaa keltaista valoa.
Hän epäröi hetkisen. Mutta näiden miesten esiintymistapa, heidän nopea toimintansa, sanansa, kaikki sopi niin hyvin yhteen sen pelon kanssa, jota hän tunsi Neuvostoa kohtaan. Kaikki näytti lupaavan hänelle vapauden ja pelastuksen, siksi hän heitti kaikki epäilykset syrjään. Ja hänen oma kansansahan odotti häntä!
"Minä en ymmärrä mitään", sanoi hän, "mutta minä luotan teihin.
Sanokaa, mitä minun tulee tehdä".
Veriotsainen mies tarttui Grahamin käsivarteen. "Kavutkaa ylös portaita", kuiskasin hän. "Sukkelaan. He ovat varmaankin kuulleet kaiken —"
Graham etsi käsi ojolla tikapuita; laskiessaan jalkansa alimmalle pienalle ja kääntäessään päänsä näki hän, lähinnä seisovan miehen olan yli, ensiksi tulleen seisovan hajareisin Howardin ruumiin yli ja jatkavan työtään oven luona. Graham kääntyi taas tikapuihin päin, oppaansa auttoi häntä ylöspäin ja ylhäällä olijat vetivät häntä, kunnes hän seisoi kylmällä, kovalla ja liukkaalla pinnalla ilmanvaihtoaukon vieressä.
Hän värisi tultuaan äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään ulkoilmaan. Puoli tusinaa miehiä seisoi hänen ympärillään ja lumihiuteet lensivät käsille ja kasvoille, sulaen niille. Oli hetkisen pilkkopimeätä, sitten välähti valkoinen sinipunervaan hohtava valo läpi ilman, sen kadottua palasi entinen pimeys jälleen.
Hän huomasi tulleensa sen suuren kaupunkirakenteen katolle, joka oli astunut entisajan Lontoon eri talojen, katujen ja torien sijaan. Pinta, jonka päällä hän seisoi, oli tasainen, ja sitä myöten kulki paksuja johtolankoja joka taholle eri suuntiin. Tuulimoottorien pyöreät tuulikehät näkyivät epäselvinä ja suunnattoman suurina yön pimeässä lumisateen läpi, ne liikkuivat ratisten sen mukaan kuin tuuli heikkeni tai kasvoi. Etäämpänä leimahti valkoinen voimakas valo alhaaltapäin, se valaisi hohtavalla valollaan lumihiuteet ja loi katoavan valojuovan yöhön. Siellä täällä, matalalla, liikkui jokin tuulen käyttämä koneisto, josta sinkosi kirkkaita kipinöitä.
Kaiken tämän näki hän vaan ylimalkaisesti odottaessaan auttajiensa nousevan portaita ylös. Joku heistä heitti hänen harteilleen turkiksien kaltaisen kudotun vaipan kiinnittäen sen soijilla vyötäisille ja olkapäille. He puhuivat lyhyesti ja päättäväisesti. Joku vei häntä eteenpäin.
Hän huomasi tumman varjon tarttuneen hänen käsivarteensa. "Tätä tietä", sanoi tämä varjo jouduttaen häntä eteenpäin ja osottaen Grahamille pitkin tasaista aluetta sinne päin, jossa näkyi puolipyöreä himmeästi valaistu aukko. Graham totteli.
"Varokaa!" sanoi ääni, kun Graham oli kompastumaisillaan erääsen johtolankaan. "Astukaa niiden väliin, mutta elkää niiden päälle", sanoi ääni. "Meidän täytyy kiirehtiä".