"Missä kansa on?" kysyi Graham. "Kansa, jonka sanoitte minua odottavan?"
Opas ei vastannut. Hän päästi Grahamin käsivarren vapaaksi, sillä tie tuli kapeammaksi, ja riensi tietään nopein askelin eteenpäin. Graham seurasi sokeasti. Vähän ajan päästä he juoksivat. "Tulevatko toiset?" kysyi hän läähättäen, mutta ei saanut vastausta. Seuralaisensa vilkaisi taakseen ja juoksi eteenpäin. He saapuivat metallista tehdylle tielle, joka poikkesi suoraan sivulle päin. He kääntyivät sille tielle. Graham katsoi taakseen, mutta toiset olivat hävinneet lumituiskuun.
"Eteenpäin!" sanoi opas. Juostessaan tulivat he aivan lähelle korkealla ilmassa pyörivää tuulimoottoria. "Seis", sanoi Grahamin opas, ja he väistivät hihnaa, joka kierti siipien akselin ympäri. "Tätä tietä", ja he vaipuivat syvälle sulavaan lumeen astuessaan kahden metalliseinän väliseen kujaan, jonka sivut äkkiä kohosivat hyvin korkealle. "Minä astun edellä", sanoi opas. Graham kietoi viitan lujemmin ympärilleen ja seurasi. Äkkiä tuli heidän tielleen pieni aukko, jonka yli kuja vei kadoten pimeyteen. Graham katsahti reunalta pimeään aukkoon. Hetkisen katui hän pakoaan. Hän ei uskaltanut katsoa minnekään ja päätään huimasi kulkiessaan puoliksi sulaneessa lumessa.
Kujasta päästyään riensivät he laajan alueen yli, jolla oli sulavaa lunta, siellä täällä näkyi valoa, se tuli alhaaltapäin. Hän arkaili astua tälle näennäisesti heikolle pinnalle, mutta hänen oppaansa juoksi aivan huoletonna eteenpäin; he astuivat liukkaita portaita alas ja saapuivat rautaisen kupukaton luo. He kulkivat sen ympäri. Etäällä, alhaalla näytti paraillaan tanssittavan ja soitto kaikui kupukaarroksen läpi. Graham oli kuulevinaan huutoa lumituiskusta, ja hänen oppaansa joudutti häntä yhä suuremmalla vauhdilla eteenpäin. Kavuten pääsivät he paikalle, jossa oli suunnattoman suuria tuulimoottoreja, yksi niistä oli niin suuri, että sen siiven alapää ainoastaan näkyi, pyöri ja katosi yöhön ja lumituiskuun. He juoksivat tuulimoottorien suunnattoman suurien kannatustelineiden lomitse ja saapuivat lopulta paikalle, josta näkyi liikkuvat kadut, kuten sillä paikalla, jonka Graham ensiksi oli nähnyt parvekkeeltaan. He kapusivat tätä katua peittävän lasikaton päällä niin hyvin kuin voivat, sillä katto oli lumisateesta tullut liukkaaksi.
Melkein kaikkialla oli lasikatto alapuolella hiessä, niin että hän näki kadun ainoastaan usvan läpi, mutta kaarikaton ylimmät ruudut olivat kirkkaita ja niiden läpi saattoi hän nähdä, mitä alhaalla tapahtui. Oppaansa kiirehti häntä eteenpäin, mutta Graham ei jaksanut, häntä pyörrytti ja hän vaipui hetkiseksi suulleen. Alhaalla liikkuvien pilkkujen ja pisteiden tavoin kulki unettoman kaupungin väestö ainaisessa päivänvalossaan, ja liikkuvat kadut jatkoivat taukoamatonta kulkuaan. Lähettiä ja tuntemattomaan työhön rientäviä miehiä kiisi pitkin kulkuköysiä ja katujen yli vievät hennot sillat olivat täynnä väkeä. Graham oli katsovinaan suunnattoman suureen mehiläispesään, joka aukeni hänen allaan, eikä häntä erottanut siitä muu kuin lasi, jonka hänelle tuntematon kestävyys esti häntä putoamasta alas. Alhaalla oleva katu näytti valoisalta ja lämpöiseltä, mutta Graham oli läpimärkä sulaneesta lumesta ja jalkansa olivat jääkylmät. Hän ei tahtonut jaksaa liikkua paikaltaan. "Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa äkkiä kauhun valtaamana. "Eteenpäin!"
Graham pääsi vaivoin katoksen harjan yli. Toisella puolella seurasi hän oppaansa esimerkkiä ja liukui takaperin alaspäin, pienen lumikasan kerääntyessä hänen jalkojensa tielle. Liukuessaan alas ajatteli hän, mitähän tapahtuisi, jos äkkiä osuisi tielleen ammottava aukko. Päästyään katoksen alareunaan vaipui hän syvälle lumihyhmään, mutta kiitti luojaansa seisoessaan taas vaakasuoralla pinnalla. Hänen oppaansa kiipesi jo metallista, loivaa pintaa myöten jonnekin ylemmäksi.
Heikkenevän lumipyryn läpi näkyi suunnattomien tuulimoottorien uusi rivi. Äkkiä kuului kimakka ääni tuulimoottorien kohinan läpi. Ääni oli koneen voimakas, viheltävä ääni, joka näytti tulevan joka suunnalta.
"He ovat huomanneet pakomme!" huusi Grahamin opas kauhuissaan. Äkkiä loisti läpi yön häikäisevä valo. Lumipyryn yläpuolella, tuulimoottorien yläpuolella oli suunnattoman korkeita mastoja, joiden päästä loisti suuria valopalloja. Ne loivat valosäteitä joka suuntaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli lumipyry valaistu.
"Nouskaa tuonne", huusi Grahamin opas lykäten häntä lumettomalle rautaristikkotielle, joka mustana juovana kulki molemmin puolin ulottuvan lumikentän halki. Heikko höyry nousi siitä ja Graham tunsi lämpimän ilmavirran kohmettuneiden jalkojensa alla.
"Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa päästyään kymmenen metriä pitemmälle, ja viipymättä riensi hän kirkkaasti valaistun paikan yli uuden tuulimoottoririvin kannatustelineitä kohden. Graham toinnuttuaan hämmästyksestään seurasi häntä, varmasti vakuutettuna siitä että kohta joutuisi kiinni…