Äkkiä sammui valo ja katu oli taas pilkkopimeä ja taistelu jatkui.
Hän tunsi jonkun lykkäävän häntä. Hän juoksi toisten tyrkkäämänä pitkin pylväistöä. Joku huusi jotain — ehkä hänelle. Hän oli niin huumaantunut, ettei kuullut mitä sanottiin. Häntä lykättiin seinää vasten ja suuri kansanjoukko kiisi hänen ohitseen. Hänen mielestään taisteli hänen vartiostonsa keskenään.
Äkkiä kaapelista riippuva valotähden pitäjä ilmestyi uudelleen ja koko seudun täytti häikäisevä valo. Punapukuisten pitkä rivi laajeni ja läheni; he muodostivat kolmion, jonka kärki ulottui ylimmältä tieltä kadun keskelle. Ja katsoessaan ylemmäksi näki Graham joukon näitä miehiä ilmestyvän vastaisen rakennuksen alemmille parvekkeille ja ampuvan toveriensa päiden yli alemmalla kadulla oleviin vastustajiin. Nyt alkoi hän käsittää kaiken. Marssiva kansa oli lähtiessään joutunut saarroksiin. Valon äkkinäinen sammuminen oli saanut kapinoitsijoissa hämmingin aikaan, ja punainen poliisi hyökkäsi nyt heihin. Sitten huomasi hän olevansa yksin ja että vartijansa ja Lincoln riensivät galleriaa pitkin siihen suuntaan kuin he olivat kulkeneet ennen valon sammumista. He huusivat hänelle hurjasti viittoen käsillään ja juoksivat häntä kohden. Suuri huuto kuului alhaalta. Vastaisella puolella olevan pimeän rakennuksen parvekkeet olivat täpö täynnä punapukuisia miehiä. He osoittivat häntä ja huusivat: "Nukkuja! Pelastakaa Nukkuja!" huusi alhaalla oleva kansa.
Jotain osui seinään hänen päänsä yläpuolelle. Hän katsahti ylös ja näki hopeanhohtavan metallitähden särkyvän seinään. Lincoln seisoi hänen vieressään, tarttui hänen käsivarteensa. Sitten paukahti kaksi kertaa, kuula oli taas mennyt ohitse.
Ensi hetkessä ei hän sitä ymmärtänyt. Katu oli pimeä, kaikki oli pimeätä katsoessaan ympärilleen. Toinen kerta oli valo sammunut.
Lincoln oli tarttunut Grahamin käsivarteen ja veti häntä mukanaan pylväistöä pitkin. "Ennenkuin valo taas syttyy!" huusi hän. Hänen kiihkonsa tarttui Grahamiin. Itsensä varjelemisen vaisto voitti kauhun aiheuttaman velttouden. Tällä hetkellä oli hän vaan sokean kuolemanpelon alainen olento. Hän juoksi, kompastui pimeässä, töytäsi vartijoihinsa, jotka pakenivat hänen edellään. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä niin pian kuin mahdollista vaarallisesta pylväistöstä pois. Kolmas valo syttyi melkein samassa. Samassa kuului riemuhuutoja ylemmiltä kaduilta, joihin vastasi melu alemmilta kaduilta. Punapukuiset olivat päässeet jo keskitielle asti. Heidän lukemattomat kasvonsa kääntyivät häneen päin, ja he huusivat. Vastapäisen valkoisen talon parvet olivat täynnä punapukuisia. Kaikki tämä kohdistui häneen, hän oli kaiken tämän keskustana. Nuo olivat Neuvoston vartijoita, jotka koettivat saada hänet vangikseen.
Kaikeksi onneksi hänelle olivat nämät laukaukset ensimmäisiä, mitä ammuttiin sitten sataan viiteenkymmeneen vuoteen. Hän kuuli kuulien vinkuvan päänsä yli, tunsi kuulan sirun osuvan korvaansa ja huomasi, että vastapäinen rakennus oli yhtenä ainoana piilopaikkana punapukuisille poliiseille, jotka sieltä ampuivat häntä kohden.
Yksi hänen vartijoistaan kaatui ja Graham, voimatta pysäyttää juoksuaan, hyppäsi kuolinkamppailussa vääntelehtivän ruumiin yli.
Vähän sen jälkeen pujahti hän vahingoittumattomana pimeään käytävään, ja joku, joka juoksi käytävän poikitse töytäsi pimeässä häntä vastaan. Hän riensi aivan mielettömänä pilkkopimeässä portaita alas. Joku töytäsi taas häneen, hän horjahti ja lensi käsiään vastaan seinään. Hän tunsi joutuneensa väenahdinkoon, kääntyi ympäri ja koetti raivata itselleen tietä oikealle päin. Mutta väentungos naulitsi hänet paikoilleen. Hän voi tuskin hengittää, rintaluunsa tuntuivat murskaantuvan. Hän pääsi hetkiseksi vapaammaksi ja koko väen paljous vei hänet mukanaan suurta amfiteaatteria kohden, josta hän juuri äsken oli lähtenyt. Toisinaan hänen jalkansa eivät edes ottaneet maahan. Hän hapuili ja kansa lykkäsi häntä eteenpäin. Hän kuuli huudettavan: "Tuolla he ovat!" Hän kuuli aivan vieressään huudahduksen. Hän töytäsi jotain pehmeätä vastaan ja kuuli jalkojensa juuresta kirouksen. Hän kuuli huudettavan: "Nukkuja!" mutta hän oli liian hätääntynyt voidakseen vastata. Hän kuuli viheriäisten aseiden paukkuvan. Silloin kadotti hän kokonaan oman tahtonsa ja muuttui atoomiksi keskellä pakokauhua, hän toimi sokeasti, mitään ajattelematta, koneellisesti. Hän tyrkki kyynärpäillään ja koetti saada ahdingossa tilaa itselleen, kompastui portaisiin ja tunsi nousevansa kaltevaa pintaa myöten. Äkkiä näkyivät kaikki kasvot, ne olivat kalpeita, kauhistuneita, hikisiä, häikäisevän valon valaistessa niitä. Erään nuoren miehen kasvot olivat aivan hänen lähellään, noin parin askeleen päässä. Tapaus itsessään ei merkinnyt sen enempää, mutta nuo kasvot johtuivat aina sittemmin hänen mieleensä. Sillä tämä nuori mies, joka tungoksessa pysyi pystyssä, oli saanut kuulan rintaansa ja oli jo kuollut.
Kaapelin päällä oleva mies oli varmaankin sytyttänyt neljännen tähden. Valo tunkeutui suurien ikkunoiden ja holvien kautta ja Graham näki nyt olevansa keskellä tiheää väentungosta, joka pyrki amfiteatterin alinta osaa kohden. Tällä kertaa näki hän kaiken harmaana, siellä täällä näkyi tummia varjoja. Hän näki, miten aivan hänen lähellään punapukuiset poliisit raivasivat itselleen tietä tungoksen läpi. Hän ei voinut sanoa, näkivätkö ne hänet. Hän etsi Lincolnia ja vartiostoaan. Hän näki Lincolnin seisovan lähellä näyttämön lavaa mustamerkkisten vartioiden ympäröimänä, jotka nostivat hänet ylös voidakseen katsella yli kansanjoukon etsiessään Grahamia. Graham oli vastaisella puolella salia, hänen takanaan aitauksen eroittamana alkoivat istuimien kaltevasti nousevat rivit. Hänessä heräsi äkkiä päätös, hän koetti raivata itselleen tietä aitauksen luo. Päästyään siihen sammui valo.