Nopeasti avasi hän harteillaan riippuvan viitan, joka ei ainoastaan estänyt hänen liikkumistaan, vaan samalla ilmaisi hänet kaikille ja antoi sen valua maahan. Hän kuuli jonkun polkevan sen jalkoihinsa. Samassa kapusi hän aitauksen yli ja pakeni eteenpäin. Hapuillessaan eteenpäin joutui hän ylöspäin nousevan käytävän suuhun. Ammunta taukosi ja jalkojen töminä hiljeni. Äkkiä hän tapasi portaan, kompastui ja kaatui. Samassa valaisi pimeyden voimakkaat valosäteet, pauhina kasvoi ja viidennen tähden kirkas valo paistoi laajan teatterin suurien aukkojen kautta sisään.
Hän kaatui muutaman tuolin yli, kuuli huutoja ja pyssyjen pauketta, koetti nousta ja kaatui taas. Hän huomasi ympärillään joukon mustamerkkisiä miehiä, jotka ampuivat alempana oleviin punapukuisiin poliiseihin, hyppäsivät tuolien yli, kumartuivat niiden taakse ladatakseen aseensa. Vaistomaisesti kyyristyi hänkin tuolien taakse, sillä kuulat osuivat tuolien pneumaatisiin selkänojiin ja niiden ohut metallipäällys särkyi kiiltävänä sateena. Vaistomaisesti huomasi hän myöskin, mistä hän pääsisi ulos ja mitä tietä olisi turvallisinta paeta, kun pimeys taas verhoo teatterin.
Sinisessä puvussa oleva nuori mies riensi eteenpäin harpaten tuolien yli. "Varokaa!" huusi hän jalkansa melkein osuessa kyyristyvän Nukkujan kasvoihin.
Hän ei näyttänyt tuntevan Grahamia, ojensi pyssynsä, ampui ja huutaen: "Kuolema Neuvostolle!" aikoi ampua uudelleen. Samassa näki Graham, miten puolet miehen niskasta katosi. Lämmintä nestettä tippui Grahamin poskelle. Viheriäinen ase vaipui alas. Hetkisen seisoi mies ilmeettömin kasvoin paikallaan ja alkoi sitten painua eteenpäin. Polvensa lyyhistyivät. Mies kaatui samassa kun pimeys peitti kaiken. Kuullessaan hänen kaatuvan juoksi Graham henkensä edestä kunnes hän kohtasi portaat. Hän kompastui, nousi ylös ja lähti kulkemaan portaita pitkin.
Kuudennen tähden syttyessä oli hän jo käytävän suussa. Valon tultua juoksi hän nopeammin, astui käytävän aukosta sisään, kääntyi kulmauksesta ja oli jälleen keskellä pimeyttä. Joku lykkäsi hänet kumoon, mutta hän nousi nopeasti ylös. Hän huomasi olevansa keskellä samaan suuntaan pakenevia miehiä. Hänellä oli nyt sama ajatus kuin heilläkin; päästä pakoon tästä taistelusta. Hän tyrkki ja löi, horjui, juoksi, joutui aivan likistyksiin, kompastui ja nousi taas ylös.
Muutaman minuutin ajan hän juoksi kapeata, pimeää solaa myöten, joutui sitten jollekin suurelle, avoimelle paikalle, laskeutui pitkää, loivaa pintaa alaspäin ja joutui vihdoin laskeuduttuaan portaita alas, tasaiselle paikalle. Useat huusivat: "He tulevat! Vartijat tulevat. He ampuvat. Pakoon. Vartijat ampuvat. Seitsemännellä kadulla olemme turvassa! Lähtekäämme sinne!" Joukossa oli vaimoja ja lapsia yhtä paljon kuin miehiäkin. Kulkiessaan Grahamin ohitse huusivat he hänelle kaikellaisia solvaisevia lauseita. Joukko riensi holvattuun käytävään, saapui lyhyen käytävän kuljettuaan heikosti valaistulle avoimelle paikalle. Mustapukuiset miehet erkaantuivat ja nousivat juoksujalkaa jättiläiskorkeita portaita ylös. Hän seurasi heitä. Kansa hajaantui oikealle ja vasemmalle. Hän huomasi tungoksen ympärillään loppuneen. Hän seisahtui ylimmälle portaalle. Hänen edessään oli istuimia ja pieni kioski. Hän lähestyi sitä ja piiloutuen sen varjoon katseli hän läähättäen ympärilleen.
Kaikki oli hämärää ja harmaata, mutta hän huomasi että nämät portaat olivatkin "katuja", jotka nyt olivat liikkumattomia. Molemmin puolin muodostivat ne kaltevan pinnan, niiden vieressä kohosivat rakennukset suurina ja haamumaisen pimeinä, niiden seinissä olevat kirjoitukset näkyivät hyvin hämärästi ja ylhäällä näkyi katon kannattimien lomitse vaalea taivas. Joukko kansaa riensi ohitse. Heidän huudoistaan päättäen riensivät he taisteluun. Toisia hiljaisia olentoja hiipieli arasti ja nopeasti varjojen suojassa.
Alhaalta kadulta hyvin kaukaa kuuli hän taistelun pauhinan. Mutta selvää oli, ettei tämä ollut se katu, jonka varrella teatteri oli. Edellinen taistelu näytti kokonaan tauonneen. Ja — mikä hullu ajatus! — kaikki nuo taistelivat hänen tähtensä!
Jonkun aikaa oli hän aivan kuin mies, joka hetkiseksi lopettaa jännittävän kirjan lukemisen, ja alkaa epäillä onkohan kaikki se, minkä hän on todeksi otaksunut, laisinkaan totta. Hänen ajatuksensa eivät kiintyneet tällä haavaa yksityiskohtiin, hän ajatteli kokonaisuutta, ja se herätti hänessä suurta kummastusta. Kummallista kyllä, vaikka hän selvästi muisti pakonsa Neuvoston vankilasta, kansankokouksen teatterissa, punaisen poliisin hyökkäyksen kansan kimppuun, niin saattoi hän vaivalloisesti muistaa heräämisensä ja pitkät mietiskelynsä Hiljaisissa Huoneissa. Ensiksi unohti hän tämän kaiken ja muisteli Pentargen vesiputouksia ja päivän valaisemia loistavia Cornwallin kallioita. Nämät vastakohdat tekivät kaiken niin epäoleelliseksi. Sitten selveni kaikki ja hän alkoi käsittää asemansa. Se ei ollut enää mikään arvoitus, kuten se oli ollut Hiljaisissa Huoneissa ollessaan. Kaikki sai nyt oudon, mutta selvän muodon. Hän oli jollain tavalla joutunut omistamaan puolet maailmasta, ja suuret valtiolliset puolueet taistelivat hänen omistamisestaan. Toisella puolella Valkoinen Neuvosto punaisen poliisin avulla päätti rohkeasti kaapata hänen omaisuutensa ja ehkä murhatakin hänet; toisella puolella oli vallankumous, joka oli hänet vapauttanut, ja sen näkymätön johtaja "Ostrog". Ja koko tässä suunnattomassa kaupungissa riehui taistelu tämän tähden. Koko tämä kummallinen maailma oli raivon vallassa! "Minä en ymmärrä tätä", huudahti hän. "Minä en ymmärrä tätä!"
Hän oli pujahtanut taistelevien puolueiden lomitse ja oli nyt yksinään tässä hämärässä paikassa. Mitähän nyt tulee tapahtumaan? Mitähän nyt tapahtuu? Hän oli näkevinään punapukuisten poliisien vimmoissaan ajavan häntä takaa syytäen tieltään mustamerkkisiä vallankumouksellisia.