Hän vaikeni äkkiä ja Graham näki hänen tekevän liikkeen kädellään.
"Ikäänkuin Ostrog päästäisi Nukkujan juoksentelemaan yksinään! Te satuitte kertomaan tuon kaiken väärälle miehelle. Eh! niinkuin minä sitä uskoisin. Mistä se ajatus teissä heräsi? Mehän puhelimme Nukkujasta".
Graham nousi. "Kuulkaahan", sanoi hän. "Minä olen Nukkuja".
"Leikinlaskija te olette", sanoi vanhus, "istutte täällä pimeässä, pureskelette sanojanne ja valehtelette mokomia. Mutta —"
Grahamin epätoivo puhkesi nauruun. "Tämähän on järjetöntä", huudahti hän. "Järjetöntä. Unen täytyy loppua. Tämä käy yhä hurjemmaksi. Tässä minä seison — tässä kirotussa hämärässä — minä en ennen ole tietänyt, että puolihämärässä voi nähdä unta — minä elän kaksisataa vuotta myöhemmin ja koetan typerälle vanhukselle uskottaa olevani oma itseni ja kuitenkin — Uh!"
Hänen mielensä oli ärtynyt ja hän juoksi pois. Vanhus juoksi hänen jälestään. "Eh! elkää menkö!" huusi vanhus. "Minä olen vanha höperö, tiedättehän. Elkää menkö. Elkää jättäkö minua tähän pimeään".
Graham epäröi, seisahtui. Äkkiä käsitti hän, miten mielettömästi hän oli tehnyt kertoessaan salaisuudestaan.
"En minä tahtonut loukata teitä — epäillä sanojanne", sanoi vanhus lähestyessään. "Eihän siinä ole mitään pahaa. Kutsukaa vaan itseänne Nukkujaksi, jos tahdotte. Tosin se on järjetöntä —"
Graham käänsi hänelle tuotapikaa selkänsä ja jatkoi kulkuaan.
Jonkun aikaa koetti vanhus seurata häntä läähättäen juostessaan.
Mutta lopulta pimeys peitti hänet, eikä Graham häntä enää nähnyt.