Vanhuksen varmuus suututti Grahamia. "Olette hassu tai ette", sanoi hän, "mutta Nukkujan suhteen ainakin olette väärässä".
"Mistä sen tiedätte? Minähän luulin, ettette tiedä mitään — ette edes mikä Nautinnon kaupunki on".
Graham vaikeni.
"Sitä te ette tiedä", sanoi vanhus. "Mistä sen tietäisitte? Hyvin harvat —"
"Minä olen Nukkuja".
Hän sai sanoa sen toistamiseen.
Syntyi äänettömyys. "Tuopa on paljasta leikinlaskua, kaikella kunnioituksella sanoen. Teillä voisi tällaisina aikoina olla siitä paljon ikävyyksiä", sanoi vanhus.
Graham, vaikkakin hiukan epävarmasti, vakuutti olevansa Nukkuja.
"Minä olen Nukkuja. Minä vaivuin monen monta monta vuotta sitten uneen eräässä kivestä rakennetussa kylässä, siihen aikaan, jolloin vielä löytyi lehtoja, kyliä ja majataloja ja koko maaseutu oli jaettu pieniin alueihin ja lohkoihin. Ettekö te koskaan ole kuullut puhuttavan niistä ajoista? Ja minä se olen — minä joka puhun teille — joka heräsin neljä päivää sitten".
"Neljä päivää sitten! — Nukkuja! Mutta Nukkujahan on heidän huostassaan. He ovat saaneet hänet käsiinsä eivätkä luovu hänestä. Loruja! Tehän puhuitte tähän asti jokseenkin järkevästi. Kyllä minä arvaan, miten kaikki käy. Lincoln kulkee aina hänen kintereillään; eivät he päästä häntä yksinään kuljeksimaan. Olkaa siitä varma. Te olette hullunkurinen mies. Tuollainen leikinlaskija. Nyt minä ymmärrän miksi te nielette niin mukavasti sanojanne, mutta —"