"Ehkä", sanoi Graham. "Mutta ei! miksi minä teeskentelisin? Ei, minä en tiedä, mitä Nautinnon kaupunki on".
Vanhus rähähti tuttavalliseen nauruun.
"On paljon muuta, mitä en tiedä, minä en osaa lukea kirjaimianne, en tiedä, mitä rahaa käytätte, en tiedä, mitä maita löytyy tämän maan ulkopuolella. Minä en tiedä missä olen. En osaa laskea. En tiedä mistä saan ruokaa tai juomaa tai yösijaa".
"Jopa nyt jotakin", sanoi vanhus, "jos saisitte lasillisen juotavaa, niin kaataisitteko sen korvaanne tai silmäänne?"
"Teidän pitää selittää minulle kaikki".
"Hehe! Kyllähän silkkipukuinen herra saa huvitella". Kuihtunut kätensä siveli Grahamin käsivartta. "Silkkiä. Niin on! Mutta olkoon kuinka tahansa, minä haluaisin olla se mies, joka pantiin Nukkujan sijaan. Hän saa viettää hauskoja päiviä. Loistossa ja nautinnoissa. Hän oli niin hullunkurisen näköinen. Kun kaikki saivat käydä häntä katsomassa, otin minäkin pääsylipun ja menin sinne. Tuo sijainen oli aivan sen oikean Nukkujan näköinen, jommoiseksi valokuvat hänet esittävät. Keltainen. Mutta kyllä ne hänet syöttävät. Tämä on hullunkurinen maailma. Ajatelkaahan sellaista onnenpotkausta. Minä odotan että hänet lähetetään Capriin. Se on paras paikka toipuville".
Hän sai taas yskänpuuskan ja alkoi valitella, ettei hän saa osakseen nautintoja ja iloja. "Mikä onnenpotkaus! Minä olen koko elinikäni oleskellut Lontoossa toivoen, että minunkin aikani kerran tulee".
"Mutta kuinka voitte olla varma Nukkujan kuolemasta?" sanoi Graham äkkiä.
Vanhus antoi hänen kysyä uudestaan.
"Ihmiset eivät elä kymmentä tusinaa vuotta kauvempaa. Se ei ole luonnollista", sanoi vanhus. "Minä en ole hassu. Hassut sitä uskokoot, mutta en minä".