Koko maailma kertoi Sargonin hyvyydestä ja eli kultaisia päiviä. Sillä Sargon hallitsi sydämessään piilevän oikeuden valon mukaan. Hän teki temppeliuhrit lempeämmiksi ja toi jonkunlaista protestantismia uskomuksiin ja menoihin. Kansa teki hänestä ylistyslauluja. Ohikulkevat naiset ja miehet juoksivat hänen jäljessään saadakseen suudella hänen kättään. Eikä hän kieltäytynyt olemasta kansansa seurassa. Tämä luottavaisuus oli hänen turmansa. Tuli murhaaja tikareineen, musta murhaaja, hullu, ulkomaalainen…
Ihmeellistä! Hän saattoi muistaa, kuinka hänen kansansa suri hänen kuoltuaan.
Hra Preemby-Sargonin rintaa painava poliisimiehen valkoinen hansikas esti hänet paraiksi joutumasta autobussin alle. Hän perääntyi näppärästi. Hän oli Trafalgar Squarella, suuressa liikenneristeyksessä, ahdingossa. Täällä, lämpimän lokakuun iltapäivän auringon alla, oli vielä suurempi kansanpaljous kuin Sumeriassa. Täällä hän halusi tarkastaa sitä. Se oli pimeää kansaa, kansaa hätäisin kasvoin. Hänen paluunsa vaikuttaisi siihenkin. Oli ollut suuri sota, paljon hävitystä, maailma oli haavoittunut, eikä kyennyt parantumaan. Tämän ajan mitättömillä hallitsijoilla ja valtiomiehillä ei ollut viisautta, ei ollut mitään vaistoa pohjimmaisesta oikeudesta. Vielä kerran vaadittiin johtajaa ja pelastajaa, sellaista, jolla oli tarvittava viisaus.
Nyt käveli Sargon Nelsonin patsaan leijonien kitojen alitse ja suuntasi kulkunsa ohi Yrjö V:n patsaan aukeaa korkeammalle nousevalle suojukselle. Siihen hän asettui pitkää tarkastelua varten. Hän katseli Whitehalliin päin Parlamenttitalon korkeaa tornia kohti ja Whitehall oli täynnä kultaista auerta, jonka keskellä liikenne väreili. Raitiovaunujen, ajurien ja autojen jono aukeni sieltä sekaantuakseen Northumberlandin kadulta ja Strandin avenuelta tulevaan virtaan, ja niin yhtynyt jono jakaantui taas hänen vasemmalla puolellaan ja oikealle, Pall Mallia pitkin, siellä olevan aukean yli. Katulyhtyjä ei vielä ollut sytytetty, mutta vasemmalla olevien talojen pyöristyvissä jyrkänteissä syttyivät muutamiin ikkunoihin lämpimät tulet. Alhaalla, aukean poikki, liikkui ohuita kävelijäin jonoja kuin rihmoja paikasta toiseen, ja pieni, kyyristynyt maanalaisen asema nieli lakkaamatta kitaansa ihmisiä joukottani ja ryhmittäin. Jonkunlainen kokous oli käynnissä Nelsonin patsaan juurella: ihmisjoukko, joka ei osoittanut erikoista innostusta. Valkeita ja punaisia laattoja kantavat miehet jakoivat valkoisia paperilappuja ja helistelivät rahankeruulaatikoita. Välittömästi heidän jaloissaan juoksenteli muutamia köyhästi puettuja lapsia leikkien ja kirkuen…
Tämä oli vain pikkuinen läikkä yhdessä hänen kaupungeistaan. Sillä katsokaas, ajan kuluessa ja hänen entisen valtakuntansa kehittyessä oli hän tämän ja kaikkien muidenkin maailman kaupunkien oikeutettu omistaja ja hallitsija.
Ja hän oli tullut takaisin parantaakseen vilisevän maailman epäjärjestyksen ja palauttaakseen vielä kerran Sumerian syvän rauhan.
2.
Mutta kuinka oli tuo tehtävä pantava alulle?
Siinä oli vaikeus. Ei saanut olla mitään puolinaista saapumista. Hänen oli nopeasti ja päättävästi käytävä käsiksi asioihin, tajusi hän, ja National Galleryn korokkeelta näkyi irrallinen, hajanainen, laaja maailma, jota hänen oli ruvettava hoitamaan. Se saattoi ponnistella holhousta vastaan. Jos hän alkaisi nyt, jos hän rupeisi huutamaan tältä korokkeeltaan, niin olisi enemmän kuin luultavaa, ettei kukaan välittäisi hänestä. Hänen piti tarkasti ottaa vaari tilaisuudesta, eikä tehdä mitään erehdyksiä. Maailman herran ja parantajan ei sopinut tehdä erehdyksiä.
Niin, esimerkiksi oli Buckinghamin palatsin juttu melkein ollut erehdys. Se oli mennyt myttyyn muitta mutkitta, mutta siitä olisi voinut olla vakavampiakin seurauksia. Ihmiset eivät vielä tunteneet mestaria, heillä ei vielä ollut minkäänlaista aavistusta hänestä. »Ne olisivat voineet», sanoi Sargon langeten preembymäiseen kodikkuuteen, »panna minut putkaan. Ja silloin olisin ollut aika hölmön näköinen.»