Nyt ei enää saisi tapahtua sellaista hätäilyä.
Ei. Hänen tuli mieluummin odottaa ohjeita ylhäältä.
Voiman, joka oli tuonut hänet takaisin maailmaan ja herättänyt hänet tuntemaan oikean olemuksensa ja tehtävänsä, sen saattoi odottaa lähettävän hänelle valistuneen kannattajan tai sellaisen — joka tuntisi hänet. Sillä täytyihän hänen tietysti olla sen hallitsijan näköinen, joka hän oli ollut — kuten Hocklebykin oli ollut Prewmin näköinen. Hänen näitä harkitessaan etsivät sormet hänen viiksensä ja alkoivat kierrellä niitä miettivästi. Hän oli todellakin valepuvussa. Sillä välin?… Sillä välin hänen täytyi saada nähdä kaikki, mitä voi, päästä perille ihmisten mielenlaadusta ja oppia tuntemaan heidän erikoiset tarpeensa ja puutteensa. Hän saattaisi kulkea kansansa keskuudessa kenenkään tietämättä… kuten Harun al Rashid, mutta viisaammassa tarkoituksessa…
»Harun al Rashid», kuiskasi Sargon, katseli ylöspäin lordi Nelsonia kohti ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. »Harun al Rashid. Kun tämä lompakkoni vain olisi täynnä kultaa. Mutta siitä huomenna. Tuolla miehellä — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Preembyllä, oli jossakin pankkitili.»
Hän tunnusteli rintataskuaan. Lompakko oli yhä siellä.
Maksuosoituksiin täytyi kirjoittaa »A. E. Preemby» — hullunkurista, mutta niin oli tehtävä. Tuo A. E. Preemby sai näytellä jonkunmoisen edustajan osaa. Hänen aarteensa pysyi tallessa.
3.
Strandilla Hänen Majesteettinsa näki itsensä vilaukselta myymälän ikkunassa. Hänen tukkansa oli hieman sekaisin, ja hänestä oli epämieluista nähdä tukkansa epäjärjestyksessä. Hän meni hattukauppaan, joka sattui mukavasti tien varteen, ja osti itselleen hatun.
Hän otti esiin pienen setelikukkaronsa maksaakseen — hyvin rauhoittava tehtävä. Sillä siinä ei ollut vähempää kuin seitsemän punnanseteliä. Hän laski ne tyytyväisenä. Maksettuaan laskun Tunbridgessä oli hän taas nostanut rahaa pankistaan. Hän epäröi, antaisiko hän juomarahaa myyjälle — eikä tehnyt sitä.
Nyt hän ei ostanutkaan mustanauhaista, harmaata huopahattua, vaan erikoisen, leveäreunaisen huopahatun, jollaisia taiteilijat tai kirjailijat olisivat voineet valita. Se ei ollut sellainen hattu, jonka Albert Edward Preemby, tuo vaatimaton, tuo epäröivä mies, olisi ostanut, se oli paljon enemmän Sargonin mallinen hattu. Mutta ei ainoastaan sargonmainen, siinä oli jotakin naamiontapaista, jotakin selvemmin naamiomaista. Kauppojen ikkunoista ja satunnaisista peileistä saattoi aina tuontuostakin nähdä, että noissa miettivissä sinisissä silmissä oli nyt jotakin salaperäistä.