Hän oli odottanut tapaavansa ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä näitten ovien takana, ihmisiä, jotka olisivat hyväksyneet hänet ja pitäneet häntä arvossa heti ensi hetkestä saakka, ja ihmetelleet häntä ja hänen taivaskarttaansa, mietiskelleet sen merkitystä ja vähitellen tunteneet ihmeellisen vieraan, joka oli tullut heille. Mutta ihmiset, joita hän tapasi, eivät olleetkaan yksinkertaisia ihmisiä. Useimmat heistä olivat likaisia, viisastelevia ihmisiä. He tulivat ulos kellareistaan epäilevän tarkkaavaisina, miehet paitahihasillaan, useimmat jöröinä ja yleensä parta huonosti ajeltuna. Nuorissa naisissa oli jotakin salakavalaa, kaikkea muuta kuin neitseellistä, vanhat olivat nälkäisen laihoja tai epäterveellisen lihavia. Eräällä oli kupumainen kasvannainen kaulassa. Ja kaikilla heillä oli tavassaan jotakin puolustautuvaa.
Ja huoneet, joita hän näki, eivät olleet sen yksinkertaisempia kuin ihmisetkään. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui tunne siitä suuresta siveellisestä muutoksesta, joka oli tapahtunut maailmassa siitä asti kuin hän oli hallinnut sumerialaisten maankastelijoiden valkopukuista rehellisyyttä. Silloin oli huoneessa ollut pöytä, tuoli tai pari, hylly muutamine pulloineen, kuva tai joku muu uskonnollinen esine, savitaulu ja kirjoituspiirrin, ehkä, jos asukas oli oppinut. Mutta nämä huoneet olivat täynnä vastakohtia. Niissä oli ikkunat päästämässä valoa sisään ja verhot pitämässä sitä poissa. Sargonin kätketty toinen nuoruus pesulaitoksessa oli tehnyt hänet hyvin araksi lialle, ja näitten huoneitten pumpuliverhot olivat useimmiten hyvin likaiset. Sähkövalo oli myös hyvin harvinainen huoneistoissa. Useimmiten niitä valaisivat katosta riippuvat kaasutuikut himmennetyn, hiotun lasipallon sisältä. Joka paikassa oli hyvin suuri pöytä keskellä huonetta ja pari epämukavaa nojatuolia. Ja siellä oli rikkonaisia, kiiltävästä, maksankarvaisesta puusta tehtyjä kaappeja, ja epämukavia sohvia ja uskomattomia koristuksia. Joskus huoneissa, ja erikoisesti makuuhuoneissa, vallitsi irstainen ilmapiiri ja rivous seinille ripustettuine, luonnollisessa tilassa olevia naisia kuvaavine mezzotintoineen, jotka muka olivat esittävinään jotakin allegorista taikka pikemminkin varakkaiden kuin hienostuneiden itämaalaisten tympeitten haaremien kylpyjä. Uunien etukomerot olivat erikoisen koristeltuja, täynnä posliinikaluja, pieniä ruukkuja, pieniä, kultasiipisiä enkeleitä, punaisia paholaisia taikka rohkaisevilta näyttäviä naisia kylpypuvuissaan, jotka olivat liian ahtaita heille. Tavallinen koristelumuoto oli se, että seinille oli kiinnitetty lautasia, samalla lailla kuin tuholintuja naulataan ladon oven yläpuolelle.
Hyvin suuri osa näistä vuokrakodeista oli yhtä rääsyisiä kuin maantietä kiertelevät kulkurit. Eräs jäi hänen mieleensä värittömänä, tomuisena ja harmaana ja nukkavieruna, kaiken mahdollisuuden ulkopuolella. Hänen itseensäsyventyneeseen mielentilaansakin tunkeutui ihmettely siitä, kuka voi asua ja kuka oli asunut moisissa majapaikoissa. Koko hänen elämänsä oli kulunut siistissä ja kirkkaassa ympäristössä, oli harvinaista, että hän vilaukseltakaan olisi nähnyt Englannin kaupunkilaiselämän kuluneita ja lahonneita puolia, jossa kaikki on loppuun paikattua, mutta jossa harvoin on mahdollista parantaa tai korjata jotakin ja uskomatonta, että mitään vaihdettaisiin uuteen. Ilmakin noissa huoneissa tuntui periytyvän kaukaisilta ajoilta, ja kuninkaan tai muitten kuvien ruostuneissa kehyksissä olevat lasit näyttivät entisaikaisten kärpästen likaamilta.
»Asuuko täällä koskaan ketään?» kysyi Sargon murtuneen näköiseltä, huoneita näyttävältä naiselta.
Hän ei tullut huomanneeksi kysymyksensä julmuutta, ennenkuin se oli tehty.
»Viimeinen asukkaani pysyi täällä viisitoista vuotta», sanoi murtuneen näköinen nainen. »Hän oli puhtaaksikirjoittaja. Hän kuoli sairashuoneessa kesäkuussa vesitautiin. Hänestä oli kaikki täällä hyvin tyydyttävää… hyvin tyydyttävää. En koskaan kuullut hänen valittavan. Hän oli minun oikein hyvä ystäväni.»
Sargonin valtasi voimakas halu päästä raittiiseen ilmaan. »Kuinka paljon nämä huoneet maksavat?» kysyi hän. »Minun täytyy ajatella asiaa. Ajattelen, ja ilmoitan teille sitten.»
Hän ilmoitti hintansa, tavallisen hinnan näillä main, mutta saattaessaan vierastaan ovelle portaita alas sanoi hän: »Jos se on liikaa… Tarjotkaa te, herra.»
Hänen huolen kalventamista silmistään puhui epätoivo.
»Minun täytyy miettiä sitä», sanoi Sargon ja oli taas ulkona.