»Ja yhtä helppoa on löytää takaisinkin», sanoi Bobby hiukan levottomuuden sävyä äänessään.
»Älkää pelätkö, nuori mies», sanoi Sargon iloista varmuutta ilmaisevalla äänellä. »Älkää pelätkö. Olen löytänyt tieni kaikenlaisissa ilmastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa — villissä vuoristossa, jäljettömissä erämaissa, ajassa ja tilavuudessa.»
»Niin tietysti», sanoi Bobby. »Unohdin sen. Mutta Lontoo on sittenkin toisenlainen.»
9.
Seuraavana päivänä noin puolen viiden ajoissa pieni, mutta suuriviiksinen olento, silmissä välkkyvän sininen päättäväisyys, tuli ulos St Paulin tuomiokirkosta ja seisoi portailla pääoven edessä seuraten Ludgate Hillin ja Churchyardin meluisaa liikennettä. Olennon asenteessa oli jotakin urheaa epävarmuutta, ikäänkuin hän olisi yhtä paljon päättänyt ryhtyä johonkin kuin ollut epävarma siitä, mitä hänen oli tehtävä. Hän oli katsellut Lontoota Muistomerkin huipulta ja tuomiokirkon harjalta kristallikirkkaana lokakuun päivänä, ja se oli osoittautunut epätavallisen miellyttäväksi ja suurenmoiseksi kultaisessa auringossa. Mutta se oli myöskin osoittanut olevansa liian laaja, haaveellinen moninaisuus, johon hukkumasta voivat pelastua vain ne, jotka ovat päättäväisiä ja voimakkaita toiminnassaan. Se oli levinnyt laajoiksi, auringon paistamiksi aloiksi, jotka näyttivät ulottuvan näköpiiriin saakka, ja sitten sinisiksi, lyijynkarvaisiksi sumukoiksi, jotka osoittautuivat taloiksi, laivoiksi, kaukaisiksi kukkuloiksi. Vaunut ja ajopelit varjoisilla kaduilla olivat kuin leikkikaluja, ihmisillä oli hatut ja kiiruusti liikkuvat jalat ja kädet, omituisesti suhteelliset. Ja kaiken tuon yläpuolella kaartui hauskasti pilvien täplittämä, ääretön taivaankansi.
Hän käveli pienen rintavarustuksen ympäri kuvun alla ja mutisi: »Aarniometsä. Kaupunki, joka on unohtanut… Kuinka ihana se voisikaan olla! Kuinka suuri se voisikaan olla! Kuinka ihana ja suuri siitä tuleekaan!»
Ja nyt hän oli taas tullut alas korkeilta paikoilta, ja aika oli tullut koota opetuslapset ja neuvojat ja panna alulle uusi maailma. Hänen oli kutsuttava heidät. Seuraajia hän ei saisi, jollei hän kutsuisi niitä. He odottaisivat, että hän alkaisi toimia, tietämättä edes, mikä heitä odottaisi, kunnes hän olisi kutsunut heidät, mutta kun hän kutsuisi heitä, saapuisivat he varmasti.
Tietoisuudessaan tavaton tunne vaikutusvallastaan ihmisten kohtaloihin seisoi hän St Paulin portailla ja ajatteli, että juuri nytkin ehkä kulki ohi miehiä ja naisia, — noitten kiirettä pitävien miesten joukossa, joita tunkeili kivityksellä, ihmisten joukossa raitiovaunuissa, tyttöjen joukossa, jotka naputtelivat kirjoituskoneitaan ylimmän kerroksen ikkunoiden edessä, — joitten toimeliaitten, vähäpätöisten, yksitoikkoisten olemusten yllä liikkui hänen kutsunsa vaatimus. Tuolla kulki ehkä hänen Abu Bekrinsä, hänen oikea kätensä, hänen uskollinen toverinsa. Antaa heidän odottaa hiukan lisää. Hän antoi liikenteen vyöryä eteenpäin tehden lempeästi rohkaisevan liikkeen. »Pian», sanoi hän, »hyvin pian. Menkää eteenpäin, kun voitte. Juuri nyt alkaa kohtaloiden arpominen.»
Hän seisoi vielä hetken liikkumattomana ja vaiti, kohtalon patsaana.
»Ja nyt», hän kuiskasi, »ja nyt… Mutta ensiksi.»
Se seikka, että hän oli unohtanut sumeriankielen, ei enää kiusannut häntä. Yöllä hän oli saanut takaisin taidon puhua kielillä, hän oli mutissut omituisia sanoja pimeässä ja ymmärtänyt.