4.
Katto oli perin vähän mielenkiintoinen katseltavaksi, paitsi ehkä sen takia, että siinä oli ryhmä kellahtavia läikkiä, mutta oli kuitenkin parempi katsella kattoa jonkun aikaa kuin tarkastella liian kauan huoneessa olevia surkeita olentoja. He olivat surkeita ja häiritseviä, ja Sargon tiesi ehdottoman välttämättömäksi perehtyä huolellisesti omaan asemaansa, ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään lisää. Kaikki tämä tapausten kiireinen syöksy oli ollut niin odottamatonta, niin arvaamatonta ja hurjaa senjälkeen kun hän — muutama tunti sitten — oli katsellut Lontoota St Paulin harjalta ja päättänyt, että hetki oli tullut ottaa haltuunsa maailman herruus, — että hyvinkin saattoi käsittää niiden pyörryttävän vaikutuksen. Kuinka kirkas ja kaukainen olikaan nyt tuo Lontoon näky, joka levisi kellahtavassa auringonpaisteessa kuultavien kukkuloiden ja kirkkaan virran välille, tummine laivaryhmineen ja mustine ihmisvirtoineen alhaalla. Siitä hän oli nopeasti, vastustamattomasti, joutunut tähän kaikuvaan vankilaan. Sillä nyt hän huomasi, että se oli vankila. Hän tiesi aivan hyvin, että miehet hänen ympärillään olivat mielipuolia, ja että hänet oli pidätetty hulluksi epäiltynä, mutta hän luuli, että työhuoneen tarkastusosasto, jossa hän oli, oli itse mielisairaala. Hurjimmissa haaveissaankaan hän ei olisi uskonut, että tuo kaikkea hallitseva voima kohtelisi häntä näin. Hyvin lyhyen vankilassa vietetyn välikauden ja ankaran, mutta voitollisen julkisen tutkinnon mahdollisuus oli kyllä ollut hänen mielessään, mutta ei se, että hänet suljettaisiin pois kaikista sellaisista vetoumuksistakin. Hänen oli vielä kerran tarkastettava asemaansa saadakseen selville, mitä koko tämän tavattoman kokemuksen piti opettaa hänelle, ja mitä hänen olisi tehtävä hallitakseen tätä omituista tilannetta.
Se oli vaikea tehtävä, silloin kun karhea ääni huoneen toisessa päässä kirkui karkeita syytöksiä vartiaa vastaan, suuri nyrkki iski pöytään äkillisissä raivokohtauksissa, ja sitten tuo tasainen, aaltoileva, loppumaton lausunta lähempänä, tuo kosmillinen runoelma, milloin melkein kuulumaton — niin että täytyi heristää korviaan kuullakseen sanat — milloin kimeän riemuisana helisevä. Pitkät matkat se oli vain hajanaista sekasotkua, ja Sargon saattoi olla kiinnittämättä huomiotaan siihen jatkaessaan omien pulmiensa harkitsemista, mutta sitten se saattoi yhtäkkiä tiivistyä sanoiksi, jotka tunkeutuivat hänen omiin sisimpiin ajatuksiinsa ja sekaantuivat niihin.
»Likainen luonto, joka ajat eelleen meitä pitkin riemujen, tuskien teitä. Ja palautat jälleen: ei minnekään, on lähtö ja paluu: ei minnekään. Tuskaa ja puutetta, tuskaa ja puutetta, liasta likaan, ei missään muutetta. Likaan meill’ on nälkä ja likaan meill’ on kaipuu, likaa meill’ on ruokana, likaan lempi vaipuu. Voitelet itsesi, kasvojasi maalaat, puhdasta kysyt, yrität reippaasti eelleen: kuitenkin liassa pysyt.»
»Onko tuo totta?» kysyi Sargon itseltään. Onko tuo totta? Lika? Mitä on lika? Mutta ei! Hänen ei pitänyt seurata tuota mielipuolista kirkunaa! Mitä hän juuri oli ajatellutkaan? Hän oli kysynyt, miksi voima oli syössyt hänet tähän kamalaan paikkaan? Kun tuo mies voisi edes lakata sepittelemästä runoaan vaikka vähäksi aikaa, että hän saisi tilaisuuden ajatella asemaansa! Miksi hänet oli jätetty Jordanin ja Higgsin valtaan elämään mielipuolten keskuudessa ja — äkillinen fantastinen sivukysymys! — miksi he olivat tulleet hulluiksi?
Kun tuo runo edes loppuisi! Kun edes tuo ääni vaipuisi hiljaisuuteen!
Nyt se oli vain pelkkää sekasotkua ja roskaa, ikäänkuin ajatus olisi
katkaistu kirveellä, pantu työntökärryihin ja paiskattu rinnettä alas.
Älä kuuntele sitä, Sargon! Älä kuuntele! Keskitä ajatuksesi!
Ponnistellessaan ajatustensa keskittämiseksi Sargon unohti Higgsinkin.
Hän nousi istumaan vuoteessaan, veti polvensa leukansa alle ja ajatteli.
Hän oli Sargon. Se oli kaiken ydin. Hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän oli kai tässä kiusan ja vaivan paikassa sen ristiriidan vuoksi, joka vallitsi hänen Sargonina olemisensa ja mahdollisen Preembyksi kutistumisensa välillä. Voima oli kutsunut hänet olemaan Sargon, kärsimään ja palvelemaan koko maailman puolesta ja vihdoin hallitsemaan sitä, mutta se ei silminnähtävästi ollut mikään suoranainen, yksinkertainen kutsu. Oli olemassa jotakin hänen kutsumustaan vastustavaa, vastavoima, joka tahtoi painaa hänet takaisin Preembyksi ja preembyismiin, olemaan pieni ja merkityksetön, elämään syrjässä ja hyödyttömästi ja tulemaan lopullisesti ja ratkaisevasti kuolleeksi. Tuo vastavoima oli sallinut, että hänet tuotiin tänne peloteltavaksi ja kidutettavaksi, työnsi mielipuolisia runoja hänen korviinsa, pakotti hänen siedettäväkseen yksitoikkoisen, itsepäisen äänen, sanomaan, että hän oli likaa ja että Jumalalla ei ollut kasvoja, ja koko joukon muita samanlaisia herjauksia. Mutta ne eivät olleet tosia. Vastavoima sai puhua niin paljon kuin halusi — suokoon Jumala, että saisi vähän hengähdysaikaa! — mutta totuus oli tämän paikan ulkopuolella ja suurempi kuin tämä paikka ja käsitti sen kokonaan. Hän oli yksi, Sargon oli yksi, ollut alusta saakka Sumeriassa, monissa maissa ja nyt täällä, sama henki, sama palveleva hallitsija. Hän oli yksi, niinkuin Lontoo on yksi, kun sitä katseli tuolta korkealta, loppumattoman moninainen, mutta kuitenkin supistettu yhteen henkilöön. Ja niin oli koko maailma yksi. Preembynä olo oli samaa kuin olla surkea, pieni talo syrjäkadulla, joka hukkui yhteisvaikutukseen. Hän ei enää milloinkaan voisi olla Preemby, vaikka tahtoisikin. Siitä juuri hänen oli pidettävä kiinni. Hän saattoi olla Sargon vain kieltämällä Preembyn — vaikka häntä sitten uhkaisi kuolemanrangaistuskin.
Mutta koko ajan tuo vastavoima uhmaili elämää ja häntä itseään hullun runoilijan ja hänen lausuntansa avulla. Mies oli nyt vaipunut tenhoavan, mutta halveksittavan sanan vaikutuksen alaiseksi, jos sellaista voi sanaksi sanoa: »Tra-la-la.»
»Tra-la-la. Tra-la-la.
Siinä on laulun kärki,
selvitä sen syvin järki.
Tra-la-la. Tra-la-la.
Missä vain sinä kumajat,
nauravat kasvottomat Jumalat.
Tra-la-la, aurinko paistaa, tra-la-la.
Syö, juo, nauti ja suutele aina ja taas.
Tra-la-la. Tra-la-la.
Suutele, suutele aina ja taas,
aina ja taas.
Tra-la-la.»