Oli selvää, että Devizesiä askarrutti tuo molemminpuolinen huomio yhtä paljon kuin häntä itseäänkin. Sargonin mahdolliset edesottamukset, jotka saattaisivat näyttää hyvinkin kummallisilta päivänvaloon joutuessaan, pysyivät kiireellisen tärkeinä molemmille, mutta ajatus tuosta merkillisestä sukulaisuudesta jätti sen kuitenkin varjoon. Molemmilla oli keskinäinen halu päästä yhteyteen toistensa kanssa, ottaa selville, mikä taikamainen myötämielisyyden ja ymmärryksen voima saattoi piillä heidän veriheimolaisuudessaan.
Illalla apulaistädin saavuttua vei Devizes tytön päivälliselle pieneen italialaiseen ravintolaan Sloan squaren kulmaan, ja palasi sitten atelieriin hänen kanssaan, jossa he juttelivat lähes kello yhteen aamulla. Devizes näytti olevan arasti halukas saamaan selville hänen päämääränsä ja pyrkimyksensä elämässä, ja mitä hän teki tai mitä pitäisi tehdä, että hän pääsisi käyttämään kykyjään. Hän oli selvästi taipuvainen ottamaan kantaakseen niin paljon isän vastuunalaisuutta kuin suinkin saattoi, sillä ehdolla, että kaikki ulkonaisesti pysyi entisellään ja että kadonneen Sargonin itsekunnioitus otettiin kylliksi huomioon. Tyttö veti häntä puoleensa, ja hän piti tytöstä. Tytön tunteet häntä kohtaan olivat meluisammat, runsaammat ja loppumattomat. Tyttö ei erikoisesti kaivannut hänen apuaan tai tukeaan. Ajatus, että olisi jollakin lailla hänestä riippuvainen, oli hänestä pikemminkin vastenmielinen kuin houkutteleva, mutta hän tahtoi olla hänen luonaan, miellyttää ja ilahuttaa häntä, olla parempi kuin toinen oli odottanut ja herättää hänen mielenkiintoaan uudella tavalla. Christina Alberta tahtoi, että toinen pitäisi hänestä — huolehtisi hänestä tavalla, joka olisi enempää kuin paljasta suvaitsemista. Hän kaipasi sitä innokkaasti ja pelottavasti.
Hän piti siitä sulavasta ja huolettomasta tavasta, jolla hän kohteli tarjoilijoita ja autonajajia ja yleensä elämän jokapäiväisiä ilmiöitä. Hän näytti tarkalleen tietävän, mitä ihmiset tekisivät, ja he näyttivät tarkalleen tietävän, mitä hän tekisi. Näissä asioissa ei ollut mitään hankausta, ei mitään hermostunutta yskähtelyä. Nämä tavalliset yleiseen varakkuuteen liittyvät merkit olivat niin vähän hänen kokemustensa mukaisia, että ne näyttivät Devizesin erikoisominaisuuksilta, ja ne antoivat hänelle jonkunmoisen varman tietoisuuden siitä, mitä hän hommasi, ja että juuri Devizes se johti heidän keskustelujaan, vaikka hän todella oli yhtä utelias ja kokeileva ja tunteitten liikuttama kuin tyttökin. Silmät, jotka hänen puhuessaan katselivat häntä, olivat kiinteät, ystävälliset, harrastavat, tuttavalliset silmät, ja ne voittivat täydellisesti hänen sydämensä.
Päivällisen aikana puhuivat he ensiksi musiikista. Devizesin kasvatukseen ei musiikki ollut kuulunut, ja hän huomasi sen nyt. Eräs hänen ystävänsä oli kuljetellut häntä konserteissa ja hän oli saanut pianolan »ottaakseen asioista alustavasti selvän kotona». Mutta Christina Albertan kasvatus oli myös jättänyt musiikin syrjään eikä hän ollut vielä löytänyt sitä. Tämä aihe oli siis pian loppuun käsitelty. Devizes koetti puhella hänelle maalauksesta, mutta sekään ei erikoisemmin herättänyt hänen harrastustaan. Syntyi vähäinen hiljaisuus. Devizes katseli häntä pöydän yli ja hymyili.
»Kysyisin teiltä mielelläni kaikenlaista, Christina Alberta», sanoi hän, »jos saisin.»
Hän punastui — nolosti. »Kaikkea, mitä vain haluatte», sanoi hän sitten.
»Tavattomia kysymyksiä», sanoi Devizes. »Esimerkiksi: mitä noin yleensä ajattelette, että teidän olisi tehtävä?»
Hän ymmärsi heti, mitä toinen tarkoitti. Mutta hän oli niin valmistautumaton vastaamaan, että hän vältteli.
»Tehtäväkö!» sanoi hän voittaakseen aikaa. »Luulen, että haen kadonnutta isääni.»
»Mutta mikä on yleinen tehtävänne? Mitä teette elämällänne? Minne olette menossa?»