»Olen merellä», sanoi hän vihdoin. »Monet minun ikäisistäni ajelehtivat samoin, luullakseni. Etenkin tytöt. Olette vanhempi kuin minä, minä olen vasta alussa. En halua olla nenäkäs, mutta kykenettekö te paremmin sanomaan, mihin te pyritte? Otaksukaapa» — hänen hiukan säikähtynyt vakavuutensa vaihtui rohkeaan hymyyn, jota Devizes piti hyvin miellyttävänä — »mitä te panette peliin?»
Hän jäi miettimään sitä. »Ihan puhdasta peliä», sanoi hän. »Sanon kyllä. Ottakaa vielä oliiveja. Olen iloinen, kun pidätte oliiveista. Minäkin pidän niistä. Siitä on kauan, kun kukaan on pyytänyt minua tekemään selkoa itsestäni. Mikä minun pelini on? Se on suora kysymys.»
Mutta siihen ei nähtävästi ollut niinkään helppo vastata.
»Luulen, että on mentävä ihan oman filosofiansa pohjaan saakka», sanoi hän. »Siitä tulee pitkä juttu. Mutta minähän tein ehdotuksen.»
Christina Alberta oli kovasti mielissään siitä, että hän niin menestyksellisesti oli välttänyt toisen kuulusteluaikeet. Sen sijaan että hänen itsensä olisi pitänyt selittää, sai hän tarkastella toveriaan. Hän katseli häntä pöydällä olevien kukkien yli, ja tarjoilijan oli nykäistävä häntä tahtoessaan tarjota hänelle fasaania.
»Enpä oikein tiedä, kuinka aloittaisin», sanoi hän. Oliko hän kuullut pragmatismista? Kyllä. Hän oli kai lukenut enemmän sellaisista asioista kuin Devizes itse. No niin, hän piti itseään jonkunlaisena pragmatistina. Useimmat nykyaikaisesti ajattelevat, älykkäät ihmiset, arveli hän, olivat pragmatisteja, sellaisena kuin hän sen käsitti. Pragmatisteja? Sellaisena kuin hän sen käsitti? Devizes kohtasi tytön silmät ja selitti. Siinä mielessä, selitti hän, ei kellään meistä ollut täyttä käsitystä todellisuudesta, eikä kukaan milloinkaan ehkä pääsisi pitemmälle kuin todellisuuden lähestymiseen. Se, mitä me käsitimme, oli juuri niin paljon todellisuutta kuin saapui luoksemme, meidän hyvin puutteellisten käsityskykyjemme kautta. »Tämä fasaani on oikein hyvin valmistettua», keskeytti hän. »Meidän on myönnettävä sille kolmen minuutin aselepo. Tuntuuko teistä, että puhun käsitettävästi? Epäilen sitä hiukan.»
»Seuraan mukana sikäli kuin kykenen», sanoi Christina Alberta.
»Ehkäpä aloitin hiukan liian kaukaa.»
»Fasaani…»
»Palatakseni siis uskontunnustukseeni», sanoi hän kiireesti… »Muistakaa, Christina Alberta, että teidän on sitten tehtävä tunnustuksenne.»