»En ole yhtä määritelty kuin te», sanoi tyttö. »Varastan eräitä teidän mielipiteitänne. Mutta jatkakaa… kertomustanne.»
»No niin, seuratkaa mukana, Christina Alberta. Minusta tuntuu, että tulen yhtäkkiä epäröiväksi ja keskitetyksi yhtaikaa. En ole varma siitä, mitä te tiedätte ja mitä ette. Jos sanon, että olen agnostikko luontoon ja maailman kaikkeuteen nähden, ja kuinka se alkoi ja minne se päättyy, niin jääkö siitä mitään teille?»
»Sitä minä juuri ajattelinkin», sanoi Christina Alberta.
»No niin.» Hän aloitti uudelleen, mutta joutui selittelyvaikeuksiin. Jälkiruoka saapui keskeyttämään ja sallimaan uuden alun. Hän levitteli psykologin näkökannan toisen silmien eteen, merkillisen ja puoleensavetävän maailman. Devizes lausui ajatuksensa julki sielunelämän ja ymmärryksen termeillä. Tyttö taas oli tottunut kuulemaan kaiken ilmaistuna työn ja aineellisen välttämättömyyden sanonnoilla. Elämä, sanoi hän, oli yhtenäistä, kaikki elämä oli yhteenkuuluvaa. Hän koetti tehdä sen havainnolliseksi. Eräitten alempien eläinten elämä oli tarkasti yksilöllistä, sisilisko, esimerkiksi, oli pelkästään oma itsensä, oma itsensä vaistoissaan ja haluissaan. Se ei saanut mitään opetusta, ei mitään perintätietoja, se ei jättänyt mitään jälkeensä lajilleen. Mutta korkeampia eläimiä opetettiin, kun ne olivat nuoria, ne oppivat ja opettivat muita ja olivat yhteydessä kaikkien muiden kanssa. Ihmiset vielä enemmän kuin eläimet. Ihminen oli keksinyt kuvakirjoituksen, puheen, puheen kautta siirtyvän perintätiedon, tieteellisen työn jatkuvaisuuden. Rodulla oli nyt oma yhteishenkensä, suuri ja kasvava tiedon ja selitysten aarre.
»Sellaiset ihmiset kuin me itse olemme juuri tämän virran osia. Yksilöllisesti saamme osamme siitä, vastustamme sitä, muutamme sitä hieman ja kuljemme mukana. Olemme vain ohimeneviä vaiheita tässä suurentuvassa sielussa — joka saattaa olla, kaiken sen mukaan mitä voimme varmuudella sanoa, kuolematon. Tuntuuko tämä teistä heprealta tai tyhjänpäiväiseltä?»
»Ei», sanoi tyttö. »Luulen kyllä ymmärtäväni sen tarkoituksen.» Hän katseli toisen lujia kasvoja. Hän ei ollenkaan puhunut hänelle kuin korkeammalta, hän yritti vain ilmaista ajatuksensa niin hyvin kuin suinkin saattoi. Hän piti tyttöä vertaisenaan. Ihan vertaisenaan.
Siinä oli hänen filosofiansa yleinen pohja. Nyt hän oli tulossa häntä itseään koskeviin asioihin, sanoi hän. Hän näytti hyvin vakavalta kahvikuppien ja tuhka-astian takana, kun ruokatavarat oli korjattu pöydästä. Hän teki käsillään selitteleviä liikkeitä hänelle. Hän koetti kaikin voimin ilmaista ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista. Hän näki itsessään kaksi vaihetta, tai oikeastaan kaksi olemassaolon tasoa. Yleisesti sanoen kaksi. Niillä oli kyllä siteitä ja välittäviä siltoja, tietysti, mutta ne saattoi jättää syrjään, kun itse perusajatus oli ilmaistava. Kaikkein ensiksi oli hänkin tuollainen vanha vaistomainen yksilö, pelokas, ahnas, himokas, kateellinen, itsestään varma. Se oli hänen alkuperäinen oma itsensä. Hänen oli otettava huomioon tuo alkuperäinen itseytensä, sen vuoksi, että se kannatti koko hänen muuta itseyttään, kuten ratsastajan täytyy pitää huolta siitä, että hänen hevosellaan on kauroja. Syvemmällä olivat yhteiskunnalliset vaistot ja taipumukset, jotka johtuivat perhe-elämästä. Tämä oli toinen itseys, yhteiskunnallinen itseys. Ihminen, selitti hän, on olento, joka on tullut yhä tietoisemmin yhteiskunnalliseksi viimeisten kahden- tai kolmensadantuhannen vuoden aikana. Hän on pitentänyt elämäänsä, pitänyt lapsiaan luonaan yhä kauemmin, laajentaen yhteisyyden tunnettaan perheestä aina ryhmiin, heimoihin ja kansallisuuksiin saakka. Elämän syvemmällä oleva yhtenäisyys alkoi tulla yhä selvemmäksi ja sai yhä määrätympiä ilmauksia tämän ihmisen yhteiskunnallistumisen tapahtuessa. Jonkun opettaminen, sanan oikeassa merkityksessä, oli samaa kuin saattaa hänet yhä selvemmin huomaamaan tuo jatkuvaisuus. Tuon kiihkeän, kuumeisen yksilön tärkeys väheni siten ehtimiseen. Kasvatus oli itsensä alistamista suurempaan elämään, yhteiskunnalliseen itseyteen. Alkuperäisen itseyden luonnolliset vaistot ja rajoitukset olivat ristiriidassa tämän laajemman virran kanssa: kasvatus, hyvä kasvatus, pyrki korjaamaan niitä.
»Tässä minä olen minä», sanoi Devizes, »sellaisena kuin me kaikki olemme, sisäisen ristiriidan tilassa oleva olento: nopeammat, tappavammat, kiivaammat vaistot ovat riidassa tyynempien, syvempien, vähemmän kirkkaasti valaistujen, mutta lopullisesti syvempien kanssa, jotka ajavat meitä kohti kuolemattomia tarkoituksia. Ja minä olen — kuinka sen nyt sanoisinkaan? — minä omalta kohdaltani olen, parhaitten voimieni mukaan, noitten syvempien vaistojen puolella. Taipumukseni, mielenlaatuni ja tilaisuus ovat vieneet minut ammattimaisesti psykologiaan. Teen työtä lisätäkseni inhimillisen tiedon paljoutta ja sielun toiminnan ymmärtämistä. Teen työtä valistusta varten. Erikoinen tehtäväni on tutkia ja parantaa sairastuneen mielen häiriöitä. Koetan selvittää niitä pulmistaan, yksinkertaistuttaa niitä ja valaista niitä. Ja ennen kaikkea minä koetan oppia niistä. Haen heidän hätänsä, sielullista tai fyysillistä syytä. Koetan saada kaiken ilmi niin selvästi ja helppotajuisesti kuin suinkin, ja koko ajan teen huomioita ja opin. Se on minun tehtäväni. Se on päämääräni. Se antaa minulle elämäni yleiset suuntaviivat. Koetan alistaa kaiken puhtaasti yksilöllisen olemassaoloni aiheen tähän tarkoitukseen. En kuitenkaan aina. Apina-minäni pääsee joskus irti ja kirkuu katoilla. Ja joskus se on hyvää seuraa ja virkistystä työn rasituksessa. Turhamaisuudella ja itsetyytyväisyydellä on omat puolensa. Mutta nyt ei apinasta ole väliä. En halua tulla huomattavaksi henkilöksi, tahdon vain olla oleellinen osa elämässä. Siinä on varsinainen uskontunnustukseni. Tahdon olla sellainen pyörä koneistossa, jota sanotaan asiantuntijaksi sielutieteen alalla. Niin hyvä pyörä kuin sellainen saattaa olla. Siinä se, mihin yleensä sanoen pyrin, Christina Alberta. Siinä se, mitä ajattelen olevani.»
»Niin», sanoi Christina Alberta miettien syvästi. »Tietysti minä en osaa laatia sellaista selontekoa kuin te. Teidän systeeminne on varmasti täydellinen.»
»Ja valmis», sanoi Devizes. »Kertokaa nyt oma tarinanne omalla tavallanne. Teidän iällänne pitäisi kaikkien vakaumustenne juosta avoimiin kysymyksiin.»