Christina Alberta kääntyili ympäriinsä kädet lanteilla seuratessaan hänen ehdotuksiaan. Hän huomasi niitten uhkaavan perinpohjin järkyttää atelierin esteettistä tasapainoa. Hän oli juuri ajatellut pientä makuusohvaa, jossa olisi ollut kirjava päällinen. Tyhmää, että hän oli unohtanut tavarat. Mutta ehkäpä lopulta kuitenkin olisi mahdollista järjestää osa hänen romuaan käytävään. Käytävä oli jo nyt niin täynnä, että hiukan lisää näytti tuskin vaikuttavan mitään asiaan. Saattoihan isä mennä ulos ja saada, mitä hän halusi, jos vain halusi. Hän näki hänet hetken ajan etukäteen paitahihasillaan kaivelemassa laatikoitaan.
»Kun kerroit, että sinulla oli kaksi pikkuista atelierituttavaa», sanoi hra Preemby, »ajattelin, että he olivat tyttöjä. En voinut aavistaa, että he olisivat aviopari.»
»Eivät he niin kamalasti naimisissa ole», sanoi Christina Alberta.
»Eikö», virkkoi hra Preemby, ja hänen kainoutensa esti häntä puhumasta enempää muutaman sekunnin aikana. »Tietysti», sanoi hän sitten, »jos nyt joku perhe tulisi tänne, niin meidän olisi lähdettävä tiehemme, Christina Alberta.»
»Perheet eivät milloinkaan kohtaa toisiaan puolitiessä», sanoi
Christina Alberta.
»Se ei kuitenkaan ole kovinkaan luultavaa. Saat luottaa Fayhin.»
»Mistä sen niin varmaan tietää», sanoi hra Preemby jokseenkin heikosti ja osoitti pyrkimystä palata jälleen noitten selittämättömien piirrosten luo.
»Emmeköhän jo pääsisi silmäilemään yläkerrankin huoneita, isä», sanoi
Christina Alberta ja meni käytävään huutaen: »Fay!»
Kaukaa kuului vastaus: »Halloo!»
»Joko olet valmis?»