»En vielä.»
Christina Alberta tapasi isänsä taas kuvitetussa nurkassa pää kallellaan kuin uteliaalla varpusella. Muutamaan aikaan ei sanottu mitään. »Todella», hän huomautti, »se on taidetta». Hän kääntyi poispäin hiljaa hyräillen posket pullollaan viiksien alla. Tyttö huomasi, että siinä oli taidetta juuri niin paljon kuin hän kykeni käsittämään.
Hän siveli kädellään seinää ja käänsi ymmärtävät silmänsä Christina Albertaan. »Tämähän on säkkikangasta», sanoi hän, »jota käytetään pakkauksessa. Jonkunlaisia kultamaalin täpliä. En luule milloinkaan ennen nähneeni seiniä, jotka eivät olisi olleet päällystetyt joko paperilla tai värillä. Minusta näyttää todella kuin seinille voisi panna kaikenlaista, kangasta, patjavaatetta tai tervakangasta. Omituista, kuinka ei tule ajatelleeksi kaikkea.»
2.
Nyt oli yläkerta jo kunnossa ja rva Crumb oli valmis vastaamaan kysymyksiin ja selittelemään, ja hra Preemby sai kuulla enemmän Christina Albertan suunnitelmista hänen mukavuudekseen. Yläkerroksessa oli vaihtelevampaa, mutta vähemmän tilavaa kuin alakerrassa, vuoteet oli pikemminkin pantu kokoon kuin naamioitu divaaneiksi, ja siellä oli lisää hämärästi sopimatonta, mutta hyvin koristeellista taidetta. Samoin kuin Christina Alberta ei rva Crumbkaan ollut tullut ottaneeksi täysin huomioon hra Preembyn mahdollisuuksia tavaramäärään nähden, mutta hän soveltautui tilanteeseen oikein hyvin. Kun hra Preemby puhui mahonkikaapista ja vaatesäiliöstä, selitti hän, että Haroldin olisi varsin helppo »jäljitellä» niitä hyvin, hyvin kirkkaanvärisellä maalauksella, ja hän oli sitä mieltä, että hra Preembyn arkkujen ja pukujen hyväksi voisi tehdä hyvin paljon laittamalla jonnekin nurkkaan verhoista komeron. »Vaatteet menevät pilalle», sanoi rva Crumb, »vain silloin, kun joku rupeaa hulluttelemaan tai koreilemaan. Mikään ei ole pyhää. Viime viikollakin joku halkaisi ainoan pyjamani ihan kahtia.»
»Koetetaan järjestää», sanoi hra Preemby hiukan vaivautuneena.
»Niin, kyllä me sen jotenkin järjestämme», sanoi rva Crumb.
Mutta ennenkuin mitään oli ehditty lopullisesti järjestää, palasi Harold ostoksiltaan mukanaan suuri kappale veripunaista pihviä sanomalehtipaperiin käärittynä, salaattia ja pieniä sipuleja käärössä kädessään ja kaksi suurta olutpulloa kainalossaan. Niin kiintyi jokaisen huomio päivällisvalmistuksiin.
»Tavallisesti», selitti Harold, »syömme me ulkona. Täällä lähellä on siisti leikkelyliike ja pieni italialainen ravintola j.n.e. tuskin viiden minuutin päässä Kuninkaantiellä. Ulkona tuntuu melkein hauskemmalta. Mutta arvelin, että te mielellänne näkisitte tätä atelierielämääkin.»
Koko elämänsä aikana oli hra Preemby hyvin harvoin nähnyt aterioita valmistettavan. Joku muu oli aina kantanut ruoan pöytään ja sanonut: »Päivällinen on valmis, isä», taikka »Illallinen on katettu, isä», riippuen asianhaaroista, ja sen ääreen hän sitten istuutui. Nyt kuunteli hän todellisen harrastuksen vallassa hra Crumbin kutsua tulla katsomaan, »kuinka me suoriudumme», ja avusti ohjauksen alaisena puuhissa. Muutamin valituin sanoin hra Crumb esitteli keittolaitteet, jotka olivat kaasuhanan ympärillä, kaasu syttyi pamahtaen, hra Preemby ojenteli ja piteli käsissään tarveaineita ohjeitten mukaan ja oli aikalailla tiellä. Christina Alberta, joka näytti tottuneelta tähän hommaan, paloitteli sipulit ja laittoi salaattia keittiön pienellä pöydällä ihan vieressä, ja paisti käristettiin voin siristessä ja tuoksutessa.