Tämä tarina, sitä emme kyllin usein voi toistaa, on tarina hra Preembystä, josta tuli, kuten kohta kerromme, Sargon, kuningasten kuningas. Mutta Christina Alberta on joutunut tähän juttuun melkein niinkuin käki peipposen pesään, ja on mahdotonta olla tietämättä hänestä. Tyttö oli tavallaan kuin isänsä toimien tarkastaja, ja hänellä oli sukupuolensa ja ikänsä koko itsekkyys.

Hänellä oli myös säälimätön omatunto. Se olikin melkein ainoa asia, jota hän ei saanut taipumaan mielensä mukaiseksi koko elämässään. Se johti häntä. Se oli suuri, kristallinen omatunto, jolla ei ollut mitään perusteita eikä mitään suhteita. Se ikäänkuin kellui hänen olennossaan. Se oli hänen painopisteensä, eikä muu osa häntä voinut päästä irti siitä.

Kun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan toimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui kortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei mitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä tutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan tyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita eikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä verhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan omantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli täydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti epäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen siveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka Englannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja yksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat läsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei saattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana. Hän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika hyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana. Hän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi sitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka hävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina Alberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt vähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.

Meidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori nainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu niin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja rajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja vaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa ja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä kohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut maailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä, että Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla, sellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina Alberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin sai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.

»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin pieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut. Kuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»

Taikka:

»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet meillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus. Mitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»

Tuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla tavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi verrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein tekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia. Menet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset kuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä inhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen, huolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton lurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen hupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole aika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»

Ja nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan ei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen, suojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen tyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa ja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei suinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka se olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo liiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet siellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja hämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä. Ja sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään tanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä teelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja sitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä ja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa hänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle hänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina läsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli ohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa ja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta», sanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen sovittaaksesi?»

»En voi jättää Crumbeja nyt. He luottavat meihin.»