»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin luulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi asioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle jo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat puistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat pieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään mitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy niiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen jälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet, ja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat, kunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia, Teddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»
»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä. Olen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen, että minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole vielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös. Lupaan ja vannon…»
»Hm», sanoi tuomioistuin.
4.
Hra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan Lonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään. Vaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi hän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli tuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen järjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta ympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista ja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.
Hra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman mukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla, kirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla lastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam Widgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi onneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby oli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut nämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut koko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan. Hän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet myöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla ja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa, joka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen pullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin uskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.
»Minä toivon, että sen saa pois taas», sanoi hra Preemby.
»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold lämpimän vakuuttavasti.
»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby. »Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten muitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään noitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata käsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»
Aika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä siirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset oli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen taakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi Harold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta. Mutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme kankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi viileätä. Koetetaanpa sitä.»